Venyttele, jottet narise

Seiso suorana ja käännä pääsi hitaasti oikealle, nyökkää ja palaa takaisin keskelle. Käännä pää vasemmalle, nyökkää arvokkaasti ja palaa keskelle. Jatka muutaman kerran. Kuuluuko kummallista ääntä jostain kaula- ja niskanikamien kohdalta? Taitavat olla saranat ruosteessa, kun niitä ei ole käytetty. Näin ainakin itselläni. Olisi  helppoa tehdä  liike  kotona vaikka päivittäin ja saada pää kääntymään ilman kitinää. 

Jää vain tekemättä. Siksi olen noin neljä vuotta osallistunut  HOK-Elannon järjestämään senioreitten liikuntatuntiin. Ohjaajana on ollut Helena Mörsky. Koko ajan. Hän ohjaa taidolla ja eloisasti. Olen suuresti tykästynyt  Helenan ohjaukseen, koska niissä siirrytään venytyksestä toiseen ilman taukoja. Ei tarvitse tunti viidentoista minuutin aikana katsoa, miten Helena liikkeen tekee. Riittää, kun keskittyy Helenan puheeseen. Lisäksi liikkeet ovat tehokkaita ja riittävän vaativia. Ilman yrittämättä ei tunnista selviä.

 Ohjatulla tunnilla on myös se hyvä puoli, ettei voi lopettaa liian aikaisin.  Helenan kannustava ääni kehottaa jaksamaan vielä kerran ja jos vielä yhden kerran.  

Me naiset elämme pitempään kuin miehet, mutta ne kangistumme ja kaatuilemme, satutamme itsemme eikä vain liukkailla teillä vaan myös kotona.  Tasapaino pettää. Oman kropan hallinta on tärkeää, mutta hallinta ei säily itsestään. Sen kanssa on tehtävä töitä eli  venyteltävä useamman kerran viikossa.

Me ihmiset olemme hauskasti toispuoleisia.  Minäkin venyn ja kallistun hyvin toiseen suntaan, mutta vain toiseen.  Ja vaikka olen  jo pitempään ennen koiran kanssa tehtävää aamulenkkiä tehnyt venyttelyni,  niin eipä tuo jäykkyys minnekään häviä. Ehkä sen voi sanoa pysyneen jotenkuten aisoissa. Niin kuin sen nyt tässä iässä tarvitsee pysyä.

Helenan tunnit alkoivat pilates-joogatunteina, sitten ne olivat pilates - kehonhuoltotunteja. Nyt ne ovat kehonhuoltoa. Liikkeet ovat tuttuja 1960 -lvuun naisten kuntojumppatunneilta. Erilaista on oikeastaan vain se, miten tunti toteutetaan. Siirrytään virtaavasti, siis ilman turhia välipuheita,  liikkeestä toiseen. No jaa, ehkä liikkeissä on tehoa vähän enemmän kuin ennen.

Mutta nyt tämä tyttö lähtee pariksi viikoksi venyttelemään golfkentälle.

Herkullista gulassia

Porvoonkadulla (melkein Viipurinkadulla) saa taas tänään erinomaista lammasgulassia. Kävin maistamassa. Nuori mies oli aamuneljältä laittanut sopan muhimaan ja nyt puolenpäivän jälkeen se olikin mitä mainiointa. Vahvaa ja mausteista.  Kikherneet ja linssit antavat jo sinällään makua, mutta kun sekaan heittää puntin rosmariinia ja timjamia, niin johan maut irtoavat. Vähän smetanaa mukaan ja tuoretta leipää, siinä valmis lounas.

Näitä nuorten ihmisten ruokapysäkkejä on tänään eri puolilla Helsinkiä runsaasti. Ovat ehkä keskittyneet enemmän keskustaan, kun Hakaniemen ja Viipurinkadun välillä näin ruokapöydät vain Karhupuistossa ja sitten omalla nurkalla.

Pienestä alusta liikkeelle lähtenyt juttu on poikinut aikamoisen tarjonnan. Kysyin nuorelta gulassin tekijältä, teetkö ruokaa myös työksesi. Sanoi olevansa leipomossa töissä, mutta tykkäävänsä ruoanlaitosta. Ei kai kukaan tämmöseen hommaan lähtisi ellei tykkäisi.

Kahdesta suuresta kattilasta tulee noin parisataa annosta. Oli kuulemma viimeksi loppunut vähän kesken, mutta nyt ei pitäisi loppua. Olen ajatellut olla tässä noin iltakymmeneen,hän sanoi.

On aivan mainio asia, että tällaista sallitaan kaupungissamme. Ja kertakaikkisen hienoa on se, että nuoret ihmiset lähtevät ruoan tekijöiksi, koska onhan siinä vaivansa. Sen tietää jokainen vähänkin kokannut, vaikkei olisi pariasataa annosta tehnytkään.

Stoppi luonnon sotkemiselle

Talvivaaran katastrofista ei ole tarvinnut elää pimennossa. Tietoa on annettu paljon eritoten sen jälkeen, kun tilanteen vakavuus selvisi. Olisi helppoa ajatella kuin se entinen mies, että mitäpä yhdestä kainuulaisesta kaivoksesta, eipä ole kesämökkini siellä.

Suomessa on muitakin kaivoksia kuin Talvivaara. Onko niissä  odotettavissa luontoa murhaavia tekijöitä? Talvivaaralle ainakaan ei saisi antaa lupaa jatkaa toimintaansa ennen kuin tilanne on täysin selvitetty ja kaikki tarpeellinen korjattu. Valvonnan on jatkossa oltava sellaista,  ettei tällainen kertakaikkiaan voi enää toistua. ELY -keskusten roolista en osaa sanoa, mutta tosi outoja uutisia kuului taas tänään. Ihan kuin homma ei olisi ollut kenenkään hallinnassa.

Minusta on täysin käsittämätöntä, että Suomessa ylipäätään voi tapahtua tällaista kuin Talvivaarassa on tapahtunut.  Ymmärtäisin, jos jossain kehitysmaassa, mutta että meillä!  Ja ensin sanottiin syyksi runsaat vesisateet! Voihan se olla vaikeaa ennakoida, että Suomessa sataa syksyisin vettä joskus enemmänkin.

 Onko Talvivaarassa  käynyt niin, että raha on kirkkaasti ohittanut kaikki muut arvot?

Talvivaara on aivan omassa mittaluokassaan., mutta olihan meillä joku vuosi sitten Lokapojat. Firma lorotti härskisti usean vuoden ajan  kaupungin viemäreihin ja maastoon  kaikenlaista ongelmajätettä. Luonnosta täysin välinpitämättömiä riittää monella tasolla. Ei tarvitse kuin katsoa omaa lähialuettaan

Mitä tässä nyt pitäisi ajatella, kun Talvivaaran johtaja pyytää anteeksi henkisiä haittoja ja MAHDOLLISTA ympäristön haittaa.. Tai siitä, kun Esko Valtaoja antaa ymmrtää Talvivaaran olevan  median nostattamaa hysteriaa. Kun on tämä nettikin ja että meidän olisi nyt vaan uskottava asiantuntijoihin. Keihin me sitten uskoisimme!

No tässä asiassa me  suomalaiset olemme hyviä -me uskomme auktoriteetteihin.

Hiljainen kylätie

Kylätie oli hiljainen, todella hiljainen. Ja mittakaava oli kutistunut kuin vanha ihminen. Mihin ne metrit oikein häviävät- ja mihin sentit ihmisestä! Kävin syntymäseudullani, pienessä pitäjässä Keikyässä. Nimi on tosin  nykyään Sastamala, välillä se ennätti olla myös Äetsä.  Ennen se oli Satakuntaa, nykyään  Pirkanmaata. Kuntauudistus siis toimii.

Kävelin ja haikailin, en tosin lapsuuttani, mutta niin kuin vanhat ihmiset tekevät. Onpa siinä vanha talo pidetty hyvässä kunnossa, mutta tuostapa on hävinnyt talo kokonaan ja tuossa on kaksi taloa aivan luhistumaisillaan. Miksei kunta tee mitään näille kummitustaloille? Mutta äitini äidin talo oli edelleen paikallaan. Siinä kohtaa en voinut olla herkistymättä, sillä juuri sen talon kammarissa minä olen syntynyt.

Kokemäenjoki virtasi leveänä ja yhtä vuolaana kuin lapsuudessani. Ja vanha Voimalaitos,  joka 1920 -luvun alussa valjasti Meskalan komeat kosket, laski vettä täysillä. Taivas oli sininen ja marraskuinen päivä kuulaan kirkas. Oli hyvin kaunista ja kosken kohinaa tuntui mukavalta kuulla.

Tässä pienessä kotipitäjässäni on suuri kemianalan tehdas, on ollut jo yli 70 vuotta. Teollisuuden lisäksi siellä on 1950 -ja 1960 -luvuilla valmistettu tosi monessa talossa kasseja, käsilaukkuja ja lompakoita. Vuosien myötä mallit muuttuivat niin hienoiksi, että ne kelpasivat Helsingin kauppoihin myytäviksi. Olenkohan montaa kertaa käynyt Keikyässä niin, etten olisi poikennut Ihanamäen laukkukaupassa, vaikka eihän se mikään oikea kauppaliike ole. Se on suuri omakotitalo, jonka olohuone ja yläkerta ovat  kukkuroillaan kaikkia mahdollisia laukkuja, reppuja, lompakoita ja hanskoja. 

Minulla oli  punaisen ja nahkaisen olkalaukun tarve. Ja Ihanamäeltähän minä sen keilkyäläisen tuotteen löysin. Ja tietysti aivan eri hintaan kuin Helsingin kaupoista. Mikähän muuten näitä tarpeita oikein synnyttää? Sosiologit sanovat ostamisen tekevän   onnelliseksi eli  kuluttaminen sekä onnellistuttaa ihmistä että tukee kansantalouttamme. 

Olen nyt varmaan hyvin onnellinen, kun kävin vielä pusero-ostoksillakin. Anneli Keinonen on tekstiilialan designyritys, hän valmistaa akvarellitekniikalla painettuja kuvioita naisten ja miesten paitoihin.  Myymälä sijaitsee Keikyän vanhan meijerin entisöidyissä tiloissa. Ollakseen pieni kylä, sieltä voi ostaa  monenlaista laadukasta tavaraa. Kutunjuustoa en vain saanut. Sitäkin siellä tehdään.

Kun heittäydyin oikein nostalgiseksi, niin pitihän sitä käydä katsomassa myös vanha koulunsa. Täällä sitä  olen ensimmäiset oppini saanut. Alakoululaiset menivät sisään päätyovesta. Mutta kylätie oli todella hiljainen. Ei näkynyt tutun tuttua.

Elämä on elettävä - nyt!

Katsoin viikon välein Kansallisteatterissa Juha Jokelan Patriarkan ja Willensaunassa esitettävän Aie -näytelmän.  Nyt mietin, kuinka oikeaa kuvaa ne tämän päivän Suomesta välittävät.  Ehkä ihan oikeaa.  

Olen Jokelan näytelmistä nähnyt vain Mobile Horrorin. Se oli aivan mainio. Olen huono katsomaan suomalaisia tv –näytelmiä, mutta en oikein tiedä miksi. Kuvittelen niiden olevan tasaista vääntöä suomalaisesta arjesta, pariskuntien sotkuja. No sitä (kin) se elämä tietty on, mutta ehkä olen tullut siihen ikään, etten enää moista jaksa.

Muisti tekee ihan varmasti tepposensa ja aika kultaa muistot, mutta olihan meillä 1960-70 –luvuilla tavoitteita ja jos olikin ideaalista ajattelua, niin me jotenkin tiesimme mihin suuntaan pitää mennä. Patriarkassa vanhempi pariskunta palaa muutaman vuoden ulkomaillaolon jälkeen Suomeen, koska mies haluaa vielä yhden elämän.  Ja sitten seuraakin suuri hämmennys, kun kaikki ei olekaan niin kuin silloin ennen, silloin Kalevi Sorsan aikaan. Nuorempi sukupolvi elää toisenlaisessa elämässä, jossa kokoaikatyö ja pitkät työsuhteet eivät ole enää tyypillisiä työelämässä. Esimerkiksi.

Patriarkassa näyttelijätyö oli tosi  laadukasta eikä tee mieli nostaa ketään erityisesti esille. Ellei nyt sitten Kirsti Wallasvaaraa, joka näytelmän lopussa esittää jo valmiiksi hämmentyneelle miehelleen kysymyksen, miksi minun kuuluisi rakastaa sua, jos unohdetaan lapset ja yhteinen menneisyys?

Aie –näytelmässä on paljon luopumisen makua. Ihanat Ismo Kallio ja Seela Sella ovat vanha aviopari, joka on tullut huvilalleen viettämään elämänsä viimeistä päivää. Ovat siis päättäneet lopettaa elämänsä omasta tahdostaan. Samaan aikaan kahden muun henkilön ajatukset rullaavat samaan suuntaan.  Nuori nainen katsoo maailmaansa hysteeristen silmälasien läpi ja on jo viillellyt itseään. Hän on täynnä rakkauden tuskaa, jonka purkaa suureen ironiaan. Lääkäri – tehtävästään erotettu mies, on myös ajatellut sanoa hyvästit tälle maailmalle.  

Näytelmä ei kuitenkaan ole surullinen eikä synkeä. Se kertoo siitä maailmasta, joka on todellisuutta niin monelle. Saanko arvokkaan vanhuuden vai makaanko jossain sängyssä muiden hoivattavana – jos nyt hoivaajia ollenkaan on. Se kertoo yksinäisyydestä, läheisen ihmisen tarpeesta. Tai lääkärien maailmasta, jossa sairauksia hoidetaan muttei paranneta. 

 Seela Sella ja Ismo Kallio ovat  ihanan lämpimiä ja läheisiä. Mitä sinä jäät kaipaamaan, he kysyvät. Ja laulavat: ...syysmyrskyä, kirjakasseja, sivujen suhinaa, nakkikeittoa ja näkkileipää - ja miten sen laulun sanat taas menivätkään... 

Ruoan on maistuttava hyvältä, viinin on noustava päähän ja elämä on elettävä. Näin se on.

Islannin ilmatilan valvojaksi?

Kuusi vuotta sitten Nato alkoi valvoa Islannin ilmatilaa. Sitä ennen valvonta oli USA:lla. Nyt on ehdotettu, että Pohjoismaat ottaisivat tehtävän hoitaakseen. Eli  Ruotsi, Suomi ja Norja hoitaisivat yhdessä Islannin ilmatilan valvonnan. Se on kuulemma enemmän harjoitusta kuin mitään muuta, koska Islannin ilmatilaa ei kukaan juuri koskaan loukkaa.

Meillä tästä on käynnistynyt suuri riita, vaan ei Ruotsissa. Meillä kysytään, onko suomalaisten hävittäjien kolmen viikon ajan kestävä valvontatehtävä vuonna 2014 askel Naton suuntaan.  Oppositio ainakin näyttää yksiselitteisesti olevan sitä mieltä, että kyllä on. Demareissa liikkuu kahdenlaisia ajatuksia. Otapa tästä selvää.

Olen seurannut Erkki Tuomiojan politiikkaa varmaan  yli 40 vuotta. Olen oppinut luottamaan tähän rauhan mieheen ja hänen tapaansa ajatella.  Uskonko siis Tuomiojan puheisiin, kun hän sanoo, ettei tämä muuta meidän turvallisuuspolitiikkaamme. Ja erityisesti, ettei ilmatilan valvonta ole lyhyt eikä pieni askel Naton suuntaan. Tekee mieleni luottaa ja uskoa.

Miksi  meillä sitten tähän hankkeeseen menoa vastustetaan niin kamalasti?  Onko se vain  opposition tarvetta päästä esille? Ruotsissa kaikki ovat tämän takana, demaritkin. Olemmekohan me vähän yliherkkiä joissain asioissa?

Nyt juuri minusta tuntuu, ettei  poliitikkojen kannattaisi tällaiseen asiaan energiaansa tuhlata. Tässä maailmassa ja maassamme on niin paljon epäkohtia, joihin pitäisi puuttua ja joista olisi hyvää pitää kovaa ääntä. Ja saada aikaan muutoksia.

Kunhan Suomi ei joudu maksajaksi. Se maksaa joka tilaa.

Koskettavia maalauksia

Mari Pihlajakoski on kuvataiteilija. Hänen näyttelynsä on parhaillaan esillä aina marraskuun 11. päivään saakka. Paikka on Galleria Johan S. Eteläranta 14. Näyttely on osa kuvataiteen maisteri -tutkinnon lopputyötä Aalto -yliopiston Taiteen ja Suunnittelun Korkeakoulussa.

Olen saanut viime kuukaudet seurata naapurini tuskaa kaikesta siitä, mitä lopputyöhön kuuluu. Kirjallisia töitä ja tietysti ennenkaikkea sellaisten taulujen työstämistä, joihin voi itse olla tyytyväinen. Kaikki olisi tietysti helppoa, jos elämä sujuisi tuosta vaan. Vaan kun se ei aina suju. Migreeni heittää peiton alle useaksi päiväksi ja  työhuone menee alta pois kesken kaiken, esimerkiksi. Silti  taulut olisi saatava valmiiksi.

Facebookissa on näyttäytynyt Mari, joka rakastaa koirien maailmaa eikä vain oman Lottynsa.  Mutta on päivittäisistä kirjoituksista ollut luettavissa myös suuri tuska. Ei ihme, että migreeniin taipuvainen pää ja mieli hermostuu, kun on siedettävä omaa epävarmuuttaan - ja maalattava.

Kävin katsomassa Marin taulut. Ne olivat juuri niin vaativia ja vaikuttavia kuin aina. Katsoja ei pääse ihan helpolla. Mari ei yritäkään tehdä kaunista taidetta, vaikka kyllä hän sitäkin osaa.  Näyttelyn taulut kahdesta nuoresta tytöstä on maalattu  herkillä värisävyillä. Hyvin kauniit. Sitten ovat ne muut taulut.

Mari sanoo itse maalauksiensa sijoittuvan masentuneen ihmisen suljettuun ja eristäytyneeseen elinpiiriin, jossa tuttu ja turvallinen muuttuu oudoksi, jopa pelottavaksi. Hän on työstänyt tauluissaan omaa migreeniään ja käyttänyt itseään mallina. En osaa edes kuvitella, miten hän on onnistunut kuvittamaan migreeninsä kovan tuskan. Epäselväksi ei paha olo jää. Ja niin kuin hän itse sanoo: "Kasvot, jotka katsovat peilistä ovat yhtäkkiä oudot ja hirviömäiset. Todellisuudesta tulee vierasta, ja se alkaa kirjoittaa omaa kauhuelokuvaansa."

 En ihmettele, että mielenterveysseura on halunnut hänen taulujaan julkaisuunsa,jossa käsitellään torjuttujen tunteiden jähmettävää vaikutusta.