Elämä on elettävä - nyt!

Katsoin viikon välein Kansallisteatterissa Juha Jokelan Patriarkan ja Willensaunassa esitettävän Aie -näytelmän.  Ja nyt mietin, kuinka oikeaa kuvaa ne tämän päivän Suomesta välittävät.  Ehkä ihan oikeaa.  

Olen Jokelan näytelmistä nähnyt vain Mobile Horrorin. Se oli aivan mainio. Olen huono katsomaan suomalaisia tv –näytelmiä enkä oikein tiedä miksi. Kuvittelen niiden olevan tasaista vääntöä suomalaisesta arjesta, pariskuntien sotkuja. No sitä (kin) se elämä tietty on, mutta ehkä olen tullut siihen ikään etten enää moista jaksa.

Muisti tekee ihan varmasti tepposensa ja aika kultaa muistot, mutta olihan meillä 1960-70 –luvuilla tavoitteita ja jos olikin ideaalista ajattelua, niin me jotenkin tiesimme mihin suuntaan pitää mennä. Patriarkassa vanhempi pariskunta palaa muutaman vuoden ulkomaillaolon jälkeen Suomeen, koska mies haluaa vielä yhden elämän.  Ja sitten seuraakin suuri hämmennys, kun kaikki ei olekaan niin kuin silloin ennen, silloin Kalevi Sorsan aikaan. Nuorempi sukupolvi elää toisenlaisessa elämässä, jossa kokoaikatyö ja pitkät työsuhteet eivät ole enää tyypillisiä työelämässä. Esimerkiksi.

Patriarkassa näyttelijätyö oli tosi  laadukasta eikä tee mieli nostaa ketään erityisesti esille. Ellei nyt sitten Kirsti Wallasvaaraa, joka näytelmän lopussa esittää jo valmiiksi hämmentyneelle miehelleen kysymyksen, miksi minun kuuluisi rakastaa sua, jos unohdetaan lapset ja yhteinen menneisyys?

Aie –näytelmässä on paljon luopumisen makua. Ihanat Ismo Kallio ja Seela Sella ovat vanha aviopari, joka on tullut huvilalleen viettämään elämänsä viimeistä päivää. Ovat siis päättäneet lopettaa elämänsä omasta tahdostaan. Samaan aikaan kahden muun henkilön ajatukset rullaavat samaan suuntaan.  Nuori nainen katsoo maailmaansa hysteeristen silmälasien läpi ja on jo viillellyt itseään. On täynnä rakkauden tuskaa, jonka purkaa suureen ironiaan. Lääkäri – tehtävästään erotettu mies, on myös ajatellut sanoa hyvästit tälle maailmalle.  

Näytelmä ei kuitenkaan ole surullinen eikä synkeä. Se kertoo siitä maailmasta joka on todellisuutta niin monelle. Saanko arvokkaan vanhuuden vai makaanko jossain sängyssä muiden hoivattavana – jos nyt hoivaajia ollenkaan on. Se kertoo yksinäisyydestä, läheisen ihmisen tarpeesta. Tai lääkärien maailmasta, jossa sairauksia hoidetaan muttei paranneta. 

 Seela Sella ja Ismo Kallio ovat  ihanan lämpimiä ja läheisiä. Mitä sinä jäät kaipaamaan, he kysyvät. Ja laulavat: ...syysmyrskyä, kirjakasseja, sivujen suhinaa, nakkikeittoa ja näkkileipää - ja miten sen laulun sanat taas menivätkään... 

Ruoan on maistuttava hyvältä, viinin on noustava päähän ja elämä on elettävä. Näin se on.