Vuosisadan rakkaustarina on mieletön kirja. Märta Tikkanen kertoo arkipäivästään paljon alkoholia käyttävän miehensä Henrik Tikkasen kanssa. Kirja ilmestyi 1970 -luvun lopulla eikä silloin oltu totuttu näin suoraan ja kaunistelemattomaan puheeseen siitä, mitä alkoholi perheelle merkitsee. Ja mihin kaikkeen on sopeuduttava heidän, jotka eivät juo. Märta kirjoittaa: "Se joka juo ei tunne hiljaisuutta joka laskeutuu perheen ylle ja ympärille".
Vuosisadan rakkaustarina on paljon muutakin kuin alkoholikuvausta. Se on hetkittäin kuin sotakertomus, taistelua vallasta ja omistamisesta, mutta myös rakkaudesta.
Märta Tikkasen pari vuotta sitten ilmestynyt kirja Emma ja Uno on kertomus hänen isovanhemmistaan. Sekin on kertomus rakkauden alistamasta naisesta. Nuori Emma ihailee ja rakastaa miestään, tekee hänelle lapsia ja kohottaa jalustalle Unon, suuren kansansivistäjän, maailmanparantajan. Kun Emma on 25 vuotias, hän saa kuudennen lapsensa eikä enää asu Unon kanssa. Kirjan omistuskirjoitus kertoo kenen vastuulla arjen pyörittäminen oli: "Emma ja Uno Stadiuksen muistolle ja "kaikille meille kuudelle äidin lapselle".
Vuosisadan rakkaustarinat on Kansallisteatterin näytelmä, joka pohjaa Tikkasten teoksiin. Kun näytelmän katsomisesta on nyt parisen viikkoa, mielessäni väikkyvät näyttämökuvat rooliensa vankeina olevista naisista. Haamuista, jotka nousevat esille. Emman vanhin lapsi Margit, Märtan äiti, on rauhallinen ja arvokas nainen. Hän sanoo: olkaa lapset hiljaa, isä tekee töitä. Siinäkin avioliitossa kaikki alistettiin miehelle. Oikeastaan aina ei ollut edes vaihtoehtoja, koska valta oli sillä joka toi perheeseen rahat.
Kaisa Korhonen on ohjannut Kansalliseen hyvärytmisen esityksen, mutta olisi se voinut olla lyhyempi, kesto oli yli kolme tuntia. Vähemmälläkin alleviivauksella olisi Märtan, hänen äitinsa ja isoäitinsä tarina auennut. Märtaa näytelmässä esittänyt Cécile Orblin oli aivan ihastuttava, kaikessa viattomuudessaan hyvin koskettava.
Onko 50 vuotta pitkä aika? Nuorelle ihmiselle se varmasti on sitä, mutta itseni ikäisille se on melkein kuin eilistä päivää. Etenkin kun tässä alkaa olla helpompi muistaa vanhoja kuin tuoreita asioita. Silloin siis korostettiin naisen tehtävää kodin onnellisuuden luojana ja ettei mies konsanaan voi olla niin hyvä kasvattajan tehtävässä kuin nainen. E-pillerien lisääntymisen myötä uskottiin, että myös äidinrakkaus vähenee. Naisella oli arvoa vain kodin hyvänä hengettärenä.
Eikä keskusteluun tasa-arvoisesta perhe-elämästä ja siihen vaikuttavista yhteiskunnan päätöksistä ole vieläkään sanottu viimeistä sanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti