Homous on asia, josta ei lapsuudessani puhuttu ainakaan lasten kuullen. Jotain kummallista ymmärsin eräässä opettajassa olevan, kun häntä, miestä, neiditeltiin. Tietysti takana päin. Ei tainnut olla opettajalle kovin helppo tilanne pienessä kylässä, jossa jokainen haluaa tietää naapureittensa asiat. Varsinkin jos se asia on tavalla tai toisella kielteinen. Sana kiersi vaikkei ollut facabookeista tietoakaan. Olin niin lapsi, etten tiedä millaisella sävyllä asiasta puhuttiin, mutta epäilen, ettei myönteisesti.
Vasta 1970 -luvulla tutustuin ihan oikeasti homoihin, muutamiin mukaviin miehiin. Muistan ajatelleeni asiasta itselleni hyvin tyypilliseen tapaan, mitä se minulle kuuluu kenen kanssa elävät. Enkä sittemmin uhrannut ajatustakaan koko asialle. Ennen kuin tultiin 2000 -luvulle ja suhtautuminen erilaisuuteen nostettiin kunnolla pöydälle. Muutamat julkkikset näyttivät hyvää esimerkkiä ja tulivat kaapista ulos. Oli helppoa laittaa nimi kansalaisaloitteeseen. Koko homous alkoi tuntua yhä enemmän itsestään selvältä tavalta elää.
No sitähän se ei tietenkään ole, mutta ehkä jotain ratkaisevaa muutosta tapahtuu, kun eduskunta päättää asiasta. Sillä sehän ei voi tehdä muunlaista päätöstä kuin antaa homoseksuaaleille samat oikeudet kuin meille muillekin. Kun piispa Irja Askola sanoo niin kuin asia on: "Homoseksuaalisuus ei ole synti" eikä "avioliitto ole muuttumaton instituutio", luulisi tämän herättävän edes vähän tähän päivään liittyvää ajattelua eduskunnan vanhoillisemmassa porukassa.
Jos Suomen eduskunta nyt möhlii tämän asian, minä kyllä häpeän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti