Tunteista

Tosi monta vuotta sitten (elämässäni kaikesta on jo niin kauan) olin työmatkalla ja päivän töiden jälkeen tytöt halusivat paikalliseen ravintolaan iltaa istumaan. Sanoivat, etteivät voi tulla ellen minä ole mukana. Kotona oli siis miehelle kerrottava, että pakko on nyt lähteä ravintolaan vieraan seuraksi, eihän sitä voi jättää yksin lauantai-iltaa viettämään.

Illasta kehittyikin mukava, mutta se on toinen juttu. Pointti on se, voiko nainen kotona kertoa, miten mukavaa ja hauskaa hänellä on ollut ja ihan ilman omaa miestä. Saako iloita vai pitääkö se kätkeä niin kuin eräs heistä sanoi, tiskatessa muistelen hymyillen mukavaa ilta. Mutta miehelle ei tästä hauskasta voi kertoa, hän ei siitä pitäisi.

Aika outo ajatus, ettei toinen voisi iloita toisen ilosta. Eihän se ole häneltä pois. Toisaalta ihan vähän ymmärränkin tämän tilanteen, koska läheisin ihmissuhde voi myös olla se vaikein. Varsinkin jos on totuttu siihen, ettei keskustella ja kumpikin elää omassa maailmassaan.

Samanlainen tilanne voi olla myös ystävien kesken. Yhtäkkiä ei jaksakaan (ehkei haluakaan) olla myönteinen ja kannustava. Kun itsellä menee huonosti tai elämä ei ole sellaista kuin toivoisi sen olevan, silloin voi olla vaikeaa iloita toisen ilosta.

En ollenkaan osaa selittää ihmisen sielun syövereitä, mutta onhan se hirmu surullista jos hyväksymisen tunteiden tilalla on vain kademieltä.

Eräs facebook - viesti käynnisti tällaisia pohdintoja.