Murakami on aikamoinen tarinan kertoja

Olen kevään aikana ollut varsinainen kirja-ahmatti.  Siitä voisi ehkä syyttää kirjastoa, joka on niin paha paikka. Harvoin sieltä voi tulla pois vain yhden kirjan kanssa. Ja kun niitä on pöydällä kasapäin, saatan lukea kahta kolmeakin kirjaa rinnakkain.  Yleensä niin käy, kun kirja on alussa, mutta kun teksti alkaa viedä mennessään, ei kirjan vaihto enää olekaan niin itsestään selvää.

Olen useamman kerran kirjastossa pidellyt näpeissäni japanilaisen Haruki Murakamin kirjoja, mutta aina jättänyt hyllyyn. Kunnes sitten otin kirjoja kaksin kappalein. Nyt on saatu tuhannen sivun annos Murakamia eikä tee mieli jättää hänen kirjojensa lukemista vielä tähänkään.

Aloitin käsittääkseni aika helposta kirjasta. Norwegian wood oli hänen ensimmäinen kirjansa, jos nyt oikein muistan. Se on kertomus nuorista ihmisistä, rakkaudesta ja elämästä, joka jäi elämättä.  Massiivinen Kafka rannalla onkin sitten kokonaan toista maata. Melkein sciense fictionia. Tässä ja nyt tapahtuvaa, toisaalta jossain tuolla puolen. Jännäri ja rakkaustarina samalla kertaa.  Olisin voinut kuvitella, etten pidä kirjasta, jossa ihminen ymmärtää kissan puhetta, mutta mitä vielä. Se oli aivan luonnollista. Niin kuin kivetkin, joilla on oma tahtonsa ja voimansa.

Murakami kertoo kaikesta yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi: "Otan jääkaapista maitotölkin, tarkistan päiväyksen ja kaadan maitoa maissihiutaleiden päälle. Sitten keitän vettä ja laitan kupillisen Darjeeling -teetä. Paahdan kaksi leipäviipaletta ja syön ne vähärasvaisen margariinin kanssa. Sitten avaan sanomalehden ja selaan paikallisuutiset läpi."  Alussa tällainen lähes luettelonomainen tapa kirjoittaa kiusasi, mutta sitten totuin siihen.

 Kyllä näihin kirjoihin voi upota kesäisinäkin iltoina. Sitä paitsi kirjoissa ollaan paljon luonnossa.