Kysyn samaa, mitä niin moni muukin tänään: miten on mahdollista, että näin lähellä sivistynyttä Eurooppaa ollaan sotatilanteessa? En haluaisi tietää koko sodasta mitään, koska koko tilanne ahdistaa. Mutta se myös suututtaa niin paljon, että sittenkin seuraan sen outoja käänteitä. Itäisen Ukrainan tapahtumat ja Putinin Venäjä on luonut hirvittävän draaman, jossa ei ole sankareita ja joka ei voi päättyä hyvin.
Samaan aikaan, kun Venäjän ulkoministeri puhuu kauniita sanoja rauhasta, vyöryy tankkeja ja muuta sotakalustoa naapurimaahan. Ihan oikeasti olen uskonut, että se mitä Neuvostoliitto aikanaan teki, että ne ajat ovat olleet ja menneet. Eivät ole. Mitään väliä ei näytä olevan sillä, kuinka paljon miehiä kuolee, saavatko lapset käydä koulua, nuoret opiskella, ihmiset elää normaalia elämäänsä. Kaikki kaadetaan valtapolitiikan vuoksi. Ihmisellä ei edelleenkään ole mitään väliä. Ei ollut Stalinin aikaan eikä näytä olevan nytkään.
Ilta-Sanomien kuvat olivat järkyttäviä. Palaneita ajoneuvoja enemmän koskettivat kuvat räjähteillä leikkivistä nuorista ja lapsista. Kuvia taustoitti leppoisan näköinen loppukesän keltainen pelto.
A-studiossa haastateltiin kahta ukranalaista miestä, jotka ovat hakeneet turvapaikkaa Suomesta. Heistä nuoremman ahdistunut katse jäi mieleeni. Hän ei halunnut palata sotaa käyvään maahansa. En tiedä, miten hänelle käy, onko hänen palattava sodan keskelle. En tiedä sitäkään, koska sota loppuu. Pelkään, ettei se lopu pitkään aikaan vaan pahenee. Putinin Venäjä ei luovuta. Valtakunnan johtajan vallan himo sekä ihmisten halu uskoa ja luottaa johtajaansa mahdollistavat sodan jatkumisen.
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että me suomalaiset haluamme uskoa ihmisistä parempaa kuin he ansaitsisivat. Virolaiset tuntuvat olevan realistisempia, ehkä he omaan kokemukseensa perustuen näkevät tarkemmin kuin me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti