Hiljainen seinäkello

Mummollani oli seinäkello, joka oli hänelle hyvin tärkeä.  Kun mummo joutui vanhainkotiin, hän halusi sinne kellonsa. Kello oli hänen ystävänsä. Kun kello sängyn yläpuolella puolen tunnin välein kumautti pehmeästi lyöntinsä, kaikki oli hyvin.

Perin kellon mummoltani.  Mutta se lakkasi käymästä, ei sopeutunut seinälleni. Ehkä en osannut sille jutella. Pidin kuitenkin kellon, mutta halusin kuulla myös sen tikityksen ja lyönnit. Täällä en saanut sitä korjatuksi, mutta sitten vein kellon kotipaikkakunnalleni Keikyään. Muusikko ja käsistään taitava Ahon Aake otti kellon haltuunsa. Eikä turhaa ottanutkaan, vaan myös korjasi sen.

Kello raksutti jälleen. Ja kumautti lyöntinsä. On se kumma, miten ihminen tottuu niihin ääniin, jotka ovat kotona tavanomaisia. Niin kuin kellon lyönteihin. Niitä ei aina edes kuullut eivätkä ne koskaan yöllä herättäneet. Kun joskus yöllä valvoin, oli mukava (aina ei) kuunnella, joko se nyt noin monta lyöntiä löi.

Tällä hetkellä kello on taas hiljainen. 20 vuotta se kesti, mutta päivänä muutamana kello tuli rysähtäen seinältä alas.  Ei hajonnut sirpaleiksi, mutta hiljaiseksi meni. Nyt pitää löytää kelloseppä, joka osaisi sen  kunnostaa. Ahon Aakea ei enää ole.