Postikorttini isälle Pieksämäeltä 1960 -luvulla: "On melkoisen oudon näköinen paikkakunta tämä Pieksämäki, ei järin kaupungilta vaikuta. Tulin tänne 4.30, matka jatkuu Joensuuhun."
Juice Leskinen on kokenut saman aseman saman tyhjyyden. Hän vain tunnelmoi siitä paljon puhuvammin:
"Tänne jäin, tuska mielessäin, koska menee junia kotiinpäin, 2.36 soi Pieksämäen asemalla blues, asema on ja vähän vankilaa, kristillinen opisto josta tulvahtaa synkkä jumalisuus, soi Pieksämeän asemalla blues...ei oo nakkikioskia, ei kahvilaa, ei ravintolaa, vain asemaa,
mikä toivottomuus, näin soi Pieksämäen asemalla blues..."
Juicella on runoilijan sielu. Pieksämäen aseman tunnelmaa ei voi kuvitella ellei siellä ole viettänyt yön hetkiä. Melankoliaa takuulla yhden bluesin verran, mutta niin hienon svengaavasti soitettuna.
Pieksämäen asema oli silloin risteysasema, siellä oli useimmiten vaihdettava junaa. Matkatyöläisenä viivähdin siellä useammankin kerran. Niin autiolla ja niin tyhjällä. Kai Pieksämäellä jotain muutakin on/oli kuin asema? Ainakin oli mukavia ihmisiä ja suuria järviä. Ja ovathan siellä koulunsa käyneet kirjailijat Aila Meriluoto ja Anu Kaipainen.
Varmaan siksi, että Pieksämäen asemalla vietetyt aamutyön tunnit jäivät vahvasti mieleni sisuksiin, olen 1980 -luvulla ostanut Juicen levyn, mutta niinpä on vinyyli viime vuosina jäänyt soittamatta. Ylen Teema palautti mieleeni niin aseman kuin Juicen musiikin siitä. Teeman elokuvafestivaalit alkoivat Aki Kaurismäen lyhytelokuvalla vuodelta 1988: Juice Leskinen ja Grand Slam esittivät kappaleen Pieksämäen asemalla soi blues.
Näin olin taas hetken Pieksämäen asemalla, josta Juice laulaa
"mihin kaikkeen ihminen pystyykään, onko kuvittelu totuutta oikeaa, onko totuus oikeaa kuvitelmaa, liike vai staattisuus, soi Pieksämäen asemalla blues.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti