Marraskuisia mietteitä

"Päivät niin kuin varpusparvi raahautuu...", laulaa Miljoonasade. Siinäpä sitä kohottavaa sanomaa marraskuun kaamokseen. Olen aina inhonnut synkkää marraskuuta ja rumaa huhtikuuta, mutta nyt on jotain toisin.  On pimeää, mutta päivällä valo on myös pehmeää, vaikkakin tasaisen harmaata ja väritöntä. Pysäyttävää. On se hyvä, ettei meillä ole vain kahta väriä: kirkasta ja kovaa aurinkoa ja syvää pimeää.

 Joku vuosi sitten puhuttiin paljon downshiftingistä, mutta nyt en ole pitkään aikaan lukenut siitä. Itse perusajatus hitaammasta elämästä on ehdottoman hyvä. Saada sellainen tasapaino elämään, jossa on sopivasti kiirettä ja aktiviteettia, toisaalta riittävästi löysyyttä. Työssä käyvillä ei ole mahdollisuuksia pysäyttää itseään, mutta teemmekö sitä mekään, joilla olisi siihen aikaa?

Oman ikääntymisensä huomaa siitä, ettei tarvitse koko aikaa olla menossa. Sen huomaa myös reagointikykynsä hitaudesta.  Niinpä olen ajatellut, että hitaampi elämä tarkoittaa minulle  keskittymiskykyä. Itsestään se kyky ei tule eikä säily, sitä on harjoiteltava. Kesällä sitä tein, kun golfasin. Siinä pelissä mistään ei tule mitään ilman hyvää keskittymistä. Mutta on se merkillisen vaikea taito. Mieli on niin malttamaton.  Kun on koko elämänsä tottunut tekemään monta asiaa kerrallaan, ei ole helppoa pysäyttää itseään tekemään vain yhtä asiaa.

Ystäväni sanoi, entäpä jos aamupuuroa keittäessäsi et tekisi mitään muuta kuin keittäisit puuroa. Seisoisit siinä lieden äärellä ja sekoittelisit. Nyt puuronteon ohessa valmistuu aamujuoma ja voileivät, ennnätän vilkuilla päivän lehteä, kuunnella radio ykköstä, paijata koiraani. Kenelle lienen sytyttänyt kynttilän?

Kiireiselle mielelle on hyvää terapiaa hetki hiljaisuutta ja itsensä kuuntelua. Ehkä se estää Miljoonasateen väittämän "...täällä pikkuhiljaa pohjaan poltetaan...".