Risto Isomäki on kirjailija, jonka kirjoihin en yleensä tartu. Jonkun kirjan kohdalla olen yrittänyt, mutta aina on lukeminen jäänyt kesken. Ehkä näistäkin kirjoista jotain on jäänyt mieleeni, koska kirjaston bestseller -hyllystä nappasin käteeni hän viimeisensä, Kurganin varjot. Ja nyt luin kirjan alusta loppuun, vaikka takakannen luettuani ajattelin, että nyt kirjailija taas maalaa piruja seinälle. Pitääkö vielä miettiä maailman tuhoutumista, kun muutenkin on sietämistä tässä kaamoksessa?
Kirja on fiktiota, tietysti, mutta sitä lukiessa tuli sellainen olo, että jos kaikki on mennäkseen pieleen, niin sitten se on menoa. Maailmanlaajuisesti kaikki tuhoutuu. Isomäki kirjoittaa elävästi, jännite säilyy hyvin. Kirjan luettuani näin sen tapahtumat kuin elokuvana. Aioin sanoa ensin sarjakuvana, mutta Kurganin varjoissa tapahtuu niin massiivisia asioita, että vain elokuvalla niistä voisi kertoa.
Onneksi hän on vienyt tapahtumat kauaksi Mustallemerelle, Ukrainaan ja Odessaan. Vaikka toisaalta, mikä enää on kaukana, jos ekologinen katastrofi tapahtuu. Sen seurauksia eivät mitkään rajat pysäytä. Isomäki maalaa kirjassaan kammottavat kauhukuvat, jotka tosin vaikuttavat vähän liikaa yliluonnollisilta, mutta saavat ajattelemaan, mitä jos kuitenkin...
Pääosaa kirjassa esittää nainen, jota Isomäki kuvaa Odessan kauneimmaksi, mutta joka myös osaa ryypätä eikä suinkaan vain sievistelevästi kastele huuliaan viinilasin reunaan. Vodkaa sen pitää olla. Silläkin on sitten seurauksensa. Onneksi kirjassa on myös rakkautta eikä kirja lopu kaiken tuhoon. Kurganin varjot oli oikeastaan mukava, riittävän jännittävä ja tarpeeksi romanttinen lukukokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti