Me suomalaiset aikuiset olemme iät ajat olleet kättelijöitä. Joskus 70 -luvun lopulla hämmästelin ja ihastelin Dubrovinikissa, entisessä Jugoslaviassa, miten kohteliaasti nuoret tervehtivät toisiaan. He kättelivät. Suomalainen nuori sanoi silloin moro - ja saattoi tuupata olkapäähän.
Edelleenkin meillä kätteleminen kuuluu asiaan. Kylässä tervehditään vieraita kättelemällä, kokouksissa tuttuja. Ihan hyvien tuttujen kesken halaaminen on lisääntynyt. Muualla Euroopassa halaukset ja poskisuudelmat ovat iät ajat olleet oikea tapa tervehtiä. Lieneekö kulttuuri meilläkin muuttumassa, kun ensin nuoret ja sitä myöten vanhemmatkin ihmiset yhä useammin halaavat. Pidän suuresti nuorten tavasta tervehtiä halaamalla. Eikä se näytä olevan vain mikään tyttöjen juttu. Onneksi.
Mutta kaikki eivät tykkää koskettelusta. Eivätkä kaikki ole siihen tottuneet. Meillä ei kotona halailtu. Kun en sitä lapsena oppinut, olin jo aika vanha kun halaaminen alkoi tuntua luontevalta tavalta tervehtiä. Jos lapsi pienestä pitäen oppii, että suvun vanhaa tätiäkin tervehditään halaamalla, se varmasti luontuu hyvin myös isona. Jopa siinäkin iässä, kun tuntuu, ettei enää kehtaisi.
Dementoitunut äitini ei halunnnut, että häntä kosketellaan. Hän ei itse halaillut lapsiaan, ja oppi hänkin vasta varsin vanhana ottamaan vastaan halauksia. Mutta niin syvälle se oppi ei mennyt, että se olisi toiminut dementiavaiheessa. Kun yritin halia, äiti huitaisi, menetkös siitä tökkimästä. Sanat puuttuivat, mutta ele oli selvä. Vanhustenhoitajat ovat tämän asian kanssa tekemisessä päivittäin. Pitää koskea vaikkei saisikaan.
Kulttuurit ovat erilaisia. Meillä vieraili kerran Dava Sherba Tiibetistä. Kun mieheni halusi näyttää hänelle Helsinkiä, Dava halusi kävellä hänen kanssaan käsi kädessä. Keskellä päivää kaupungilla. Selitä siinä sitten.
Silloin tällöin näen varttuneempia pariskuntia kävelevän käsi kädessä. Olen kateellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti