Enpä ihan heti olisi tullut ajatelleeksi, että sana rämpiminen voi kuulostaa korvissani myönteiseltä, eteenpäin vievältä tavalta toimia. Niin tässä vain kävi, kun luin Kari Huhdan mainion kirjoituksen Hesarista. Sain uudenlaisen näkökulman sanaan. Oivallus synnyttää toisen oivalluksen. Huhta sanoi rämpimisen olevan maailman yleisin etenemistapa. Sikäli tietysti vähän hassua, kun elämme nopean tiedonkulun maailmassa. Ei mene kuin hetki, kun joku twiittaus tavoittaa miltei puolet valtakunnasta.
Juttelin keski-ikäisen miehen kanssa. Hän sanoi, voi kun meillä olisi vielä Kekkonen. En ole varma, tarkoittiko hän nimenomaan Urho Kalevaa vai ylipäätään "kekkosta", yhtä viisasta miestä joka pistäisi Suomen asiat järjestykseen. Pois tästä rämpimisestä. Sanoin, etten minä ainakaan halua meille mitään yksinvaltiasta, demokratia on parempi tapa hoitaa asioita. Keskustelu lopahti siihen, kun hän ei saanut minua mukaansa politiikoiden yleiseen haukkumiseen. Ei hyvä jos äänestää, ei hyvä jos jättää äänestämättä, sanoi mies.
Meillä on siis edelleen ihmisiä, joiden mielestä on parempi, että joku "kekkonen" hoitaa maan asiat kuin että meitä koskevia asioita kehitetään yhdessä - vaikka sitten rämpienkin. Lähellämme on esimerkkejä siitä, millainen on se maailma ollut ja on, jossa omalla äänellä ei ole mitään merkitystä. Jos välillä turhauttaakin, etteivät asiat etene sillä vauhdilla kuin itse haluaisi, niin sittenkin, mikä olisi vaihtoehto?
Huhta lopettaa pohdiskelunsa: "Tapahtumien päivittäiseen vyöryyn mahtuu käänteentekeviä voittoja ja karmeita tappioita, mutta valtavirta on rämpimistä. Joskus se on paras käytettävissä olevista vaihtoehdoista." Tähän ei ole mitään lisättävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti