Nyt on taas se aika, kun saa turvallisesti purkaa aggressioitaan urheiluselostajiin. Falunin MM -hiihdot ovat menossa. Tapio Suominen on aivan kelvollinen selostaja, innostava ja sellainen, ettei tarvitse odotella sitä seuraavaa sanaa. Mutta, mutta. Se mitä en tahdo millään jaksaa, on tämä sinivalkoisten silmälasien läpi katselu. Kun suomalainen ei pärjää, selostaja joko ei näe sitä, ei tahdo nähdä tai työnkuvaan kuuluu, ettei sitä voi sanoa ääneen. Kaikkihan me toivomme ja odotamme suomalaisten pärjäävän, mutta silloin kun selvästi on näkyvissä etteivät eväät riitä, turha hehkutus on turhaa.
Luin Demokraatti -lehdestä kirjailija Petri Tammisen haastattelun. Se oli monella tapaa mukava haastattelu, kivaa ajattelua kirjoittamisesta. Hän puhui siitä, miten meitä riivaa onnistumisen kaipuu. Kaipuu voi olla niin kova, että siitä tulee pakkomielle. Urheilusta tuttu juttu. Tamminen sanoo, että omiin virheisiin on vaikea suhtautua objektiivisesti.
Tamminen ottaa esimerkin jääkiekosta, joka on "epäobjektiivisten tulkintojen juhlaa". Kun Suomen vastustaja tekee maalin, se on suomalaisten virhe. Kun suomalaiset laukovat maalin, kyse on siitä että meidän taitomme vain nousee esiin. Tamminen kertoo miten ruotsalainen selostaja vastustajan tehdessä maalin hehkutti kuvanauhan hidastuksen aikana: Ei voi kuin katsoa ja nauttia.
Tammisen kirja Meriromaani on varmaankin luettava, sillä kirjailijan tapa puhua heikkoudesta ja voimasta on kiinostava. Miten epäonnistuessa voi säilyttää toiveikkuutensa, antaa armon itselleen.
Kun suomalaisten hiihtäjien kenraali meni enempi vähempi penkin alle, mitä valmennusjohto sanoikaan - kaikki hyvin, aikataulussa ollaan. Vielä ei ole suuria onnistumisia näkynyt, mutta onhan tässä kisapäiviä jäljellä. Toivon ja luulen, että Falunissa olevat suomalaisurheilijat ovat realisteja. Sillä jos voittamisen pakko nousee päällimmäiseksi ajatukseksi, saattaa rento ja voimakas suoritus karata kauaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti