Erkki Tuomiojan kirja on kiehtovaa luettavaa. Ehkä tuntemuksiini vaikutti myös se, että nämä vuodet ovat vielä omassakin muistissa. Itselleni vahvinta ja mielenkiintoisinta antia kirjassa oli Ahtisaari -vaihe ja se miten Tuomiojakin pähkäilee useammassa kohdassa, onko tuo mies sittenkään oikea valinta, sellainen jonka taakse voin mennä. Tuomioja ei halua, että Suomea johtaa yksinvaltias tai edes sinne päin oleva ihminen. Ahtisaaresta kertoessaan hän epäilee useasti tämän tarkoituksia. Kahden lautasen mies Ahtisaaresta sitten tulikin.Ahtisaaren valinnassa suuri osa demareitakin laitettiin selkä seinää vasten, vaihtoehtoja ei ollut sen jälkeen kun Sorsa oli pudotettu pois pelistä. Lopulta jäljellä olivat Ahtisaari ja Rehn. Vain kovimmat feministit pysyivät Rehnin takana. Itse äänestin Ahtisaarta, mutta ikinä miehestä ei tullut minun presidenttiäni.
Kirjaa lukiessani en voinut olla miettimättä, mitä jos demarit olisivat edes kerran valinneet Tuomiojan puheenjohtajakseen, olisiko jotain täysin toisin? Vaikea sanoa. Nyt kun se ei enää ole mahdollista, ajattelen, että olisi ehkä kannattanut kokeilla. Ei se puoluetta ainakaan huonompaan suuntaan olisi vienyt.
Päiväkirjan sivut kertovat aktiivisesta ja osaavasta, jatkuvasti menossa olevasta ihmisestä. Sieltä löytyy myös väsynyt ja turhautunut Tuomioja, joka ei halua olla pelkkä rivikansanedustaja ja joka hetkittäin ihmettelee, miten tästä eteenpäin. Sen ymmärtää ja tämän kirjan luettuani ymmärrän vielä enemmän.
Ravuista tämä mies pitää. Ettei vain erilaisia kokouksia olisi pidetty elokuussa juuri sen takia, jotta arvostettu hallituksen jäsen Tuomioja saisi herkutella ravuilla. Siitä on joku vuosikymmen, kun me söimme rapuja Sillankorvan pienessä kabinetissa. Vaan eipä enää ole ravintola Sillankorvaa eikä ravut maksanutta TUL:oa sellaisena kuin se oli silloin. Ajat muuttuvat, mutta Tuomiojan Erkki on edelleen edistyksen merkki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti