Se soi päässäni koko viikonlopun. Ei, se ei ollut musiikki. Se oli runo. Tai oikeastaan se oli kaksi runoa. Molemmissa oli tarina. Ne kertoivat elämästä eivätkä ne olleet mitään kaipaus polttava mua huumaa -runoa (tätäkään tunnetta väheksymättä). Ne olivat niin ihanasti sydämeen meneviä säkeitä elämästä, jota ei enää sellaisenaan ole. Vai olisiko sittenkin vielä jossain?
P.Mustapään runo on tuttu, sen on myös Chydenius säveltänyt, vaan oli kuin olisin sen ensi kertaa kuullut. Erilaisen ja niin koskettavan siitä tekii Antti Tiensuun ja Hilja Heikkisen tulkinta. Ihania uusia nuoria esittäjiä.
Kuvitelkaa kesäinen ilta:renki huuhtaisee kaivolla kasvonsa, ottaa puhtaan paidan, pukee yllen uuden kostyymin ja lähtee lakki kallellaan iloisin mielin Keinumäelle, jossa jo soi harmonikka. Vaan kun oma heili hylkää, taivas putoaa, mies poistuu hylättynä, mutta ylpeästi jäykässä ryhdissä viheltäen hienossa kostyymissa ja lakki kallellaan.
Vielä pari päivää myöhemmin höpöttelin, hän kulki hienossa kostyymissa, vihellellen, lakki kallellaan... Tämä runo täytti tehtävänsä, antoi iloa ja hymyä.
Toinen päähäni soimaan jääneistä runoista oli Ilpo Tiihosen Sulo Savo and the Silverstars. Teki koko ajan mieli sanoa, älä lopeta vielä, sano vielä kerran sulo savo and the silverstars. Oi Antti Tiensuu, miten hienosti sen esititkin.
Radio ykkösen lauantainen runoilta on kuunneltavissa Yle Areenassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti