Moraalitonta toimintaa

Mistä vihapuhe kumpuaa? Mikä saa tavallisen suomalaisen käyttämään uhkaavaa, solvaavaa ja suorastaan ala-arvoista kieltä?

En ole  seurannut verkossa tapahtuvaa keskustelua, mutta olen tietysti kuullut kasvavasta vihapuheesta. YLEn uutisointi asiasta havahdutti.  Ihmiset kertovat omalla nimellään ja kasvoillaan, miten heitä on uhattu ja millaisia viestejä he ovat saaneet. Se  todella konkretisoi vihapuheen kamaluuden.

Keitä te kirjoittajat oikein olette, mitä teille itsellenne on sattunut, että käytätte tällaista kieltä?

Ehkei se kaikki ole vihapuhetta, vaan oman huonon olon sanelemaa tekstiä, joka pitää syytää julkisuudesta tutuille ihmisille. Poliitikoille, toimittajille, tutkijoille ja piispoille. Muun muassa.  Varmaankaan viesteillä ei aina tarkoiteta sitä pahinta eli kun uhkaan sinut tappaa, niin siitä ei seuraa sen enempää.  Silti en uhkaavaa sanomaa vähättelisi.

Luin jostain, että valtaosa vihateksteistä kirjoitetaan myöhäisenä lauantai-iltana. Yksi tulkinta voisi olla, että kun on juotu vihaviinaa, niin johonkin kiukku on  purettava. Pitää saada sanoa. Ja sanoa se niin rumasti ja törkeästi kuin ikinä osaa. Eikä enää riitä se, että sen saa huutaa kotona vaimolle. Eikä siihen riitä kansanradio, koska siellä ei voi solvata ihmistä.

Miksiköhän oletan, että useimmat haukkujat ovat miehiä? Ehkä siitä, että niin usein haukku on kohdentunut naisiin ja nimenomaan vahvoihin naisiin. Vihaiset miehet uhkaavat väkivallalla, kun osaaminen ei muuhun riitä.  Ovatkohan haukkujat pieniä poikia, joille äiti on pitänyt pliian kovaa komentoa vai naissuhteissaan pettyneitä "sankareita", tiedä tuota. Itsenäinen ja itseensä luottava nainen osaa pitää puolensa ilman että hänen tarvitsee käyttää fyysistä voimaa. Se saattaa häiritä itsetunnoltaan heikompien miesten elämää. Sitten ei enää osata sanoa muuta kuin  " he ovat niitä itsestään liikaa luulevia ämmiä".

Osaa suomalaisia yhdistää viha ja epäluulo kaikkea ulkomaalaista ja kaikkea sellaista vierasta kohtaan, mikä ei ole tuttua omasta ympäristöstä. Kuka raivoaa eri värisistä ihmisistä, ruotsin kielestä, kuka erilaisista parisuhteista.  Ehkä kaiken takana on suuri pelko. Pelko kaiken muuttumisesta. Ja muutoshan ei koskaan tunnu hyvältä.  Ihminen on sama kuin ennenkin kaikkine tunteineen, mutta maailma nyt vain yksinkertaisesti on toinen. Parempi ja huonompi,mihin sitä nyt kukin haluaakaan verrata.

Ehkä kaiken  keskellä voi olla vaikeaa  kuulla ja ymmärtää muuttuvaa maailmaa, mutta ei rumien huutaminen eikä ihmisten pelottelu mitään auta. Mahtaako siitä tulla edes  itselle hyvää oloa.  Ei se nyt kauhean kohottavaa ole ajatella, että sainpas sanottua - kun sen tekee nimettömänä. Eikä varsinkaan kasvoista kasvoihin, vaan verkossa.
Sanoisin, että aika moraalitonta toimintaa.

Rahan valtaa vastaan

Päätin sivistää itseäni. Käväisin viikonloppuna Sosiaalifoorumissa, jossa käsiteltiin mm. veroparatiiseja.  Asia, josta on puhuttu, mutta josta tulevaisuudessa puhutaan varmasti yhä enemmän. Miten ihmeessä tässä järjestäytyneessä maailmassa - nimenomaan eurooppalaisessa maailmassa - on voinut kehittyä ja kasvaa tällainen systeemi, joka antaa rikkaille mahdollisuuden mellastaa ilman vastuuta?

Matti Kohonen kertoi veroparatiiseja tutkitun kauan, mutta selvyyttä niistä ei ole saatu. Kyse ei ole mistään pikkusummista, sillä on arvioitu, että yli puolet maailman kaupasta kulkisi veroparatiisien kautta.  Se tietää siis hurjaa määrää saamatta jääneitä veromarkkoja. Eniten salaisia tilejä on Sveitsissä, mutta Britannian Cayman saaret tulee heti perässä, seuraavina Luxembourg ja Hong Kong.

Oman lukunsa muodostaa rikollinen raha: huumekauppa, ihmisten salakuljetus, varastetut autot, tullaamattomt savukkeet. Rikollisesti hankitun rahan peseminen onnistuu helposti kaikkialla maailmassa, sanovat asiaa tutkineet. Rikollisesti hankittu raha käytetään rikollisesti eli siitä saa osansa mafia ja terroristit.  Kai tähän on jotain jarruja saatu, mutta luultavasti ne ovat kuin pisara meressä.

Suomessa on kaupparekisteri, josta selviävät kaikkien yrityksien tiedot, mutta toisin on muualla. EU voisi tietysti aloittaa omasta pesästään ja kieltää pankkisalaisuudet EU -maissa kuten Luxenbourgissa, Irlannissa, Itävallassa ja Belgiassa. Olisihan sekin jo alku. Vaan en tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että avoimuus tässä asiassa lisääntyisi. Nykytilanteesta on pitkä matka avoimeen rahatalouteen. Veronkierto ja rahanpesu ovat laajoja ja osin hyväksyttyjä.

Ehkä asia alkaa purkautua sisältä käsin. Päivän uutinen kertoo Hervé Falcianista, joka työskenteli Sveitsissä brittiläisessä HSBC -pankissa ohjelmistokehittäjänä.  Hänen sanotaan varastaneen 130 000 salaisen tilin tiedot.

Sveitsin lakien mukaan Falciani on rikollinen, ja he haluavat hänet Sveitsiin tuomittavaksi. Espanjalaiset ovat eri mieltä eikä ihme, silä onhan Falcianin tietojen avulla saatu Espanjan valtion kassaan 250 miljoonaa euroa. Kai sellaisesta kiittäisi jokainen valtio ja varsinkin  sellainen valtio, jolla menee niin  huonosti kuin Espanjalla tänään. Siinä maassa voi hyvin vain jalkapallo.

 Falcianin tiedoilla on voitu periä satoja miljoonia euroja pimitettyjä veroja myös Ranskassa ja Italiassa. Sama maailman suurimpiin pankkeihin lukeutuva HSBC jäi Yhdysvalloissa juuri kiinni Meksikon huumejengien rahanpesusta.  Niin kuin Falciani sanoo, pankki ei tarvitse veroparatiiseja,  vaan se on itsessään sellainen.

Huuda tässä sitten moraalista ja oikeudenmukaisuudesta! Onneksi on aina ihmisiä, jotka haluavat huutaa. Helsingin sosiaalifoorumissa puhuttiin paljon ja monista asioista. Foorumin tavoitteena on, mikäs muu kuin parantaa maailmaa. Ja niin kuin foorumin lehtisessä sanotaan: " Rahan valta ja ahneuden dynamiikka ei saa jyrätä ihmisarvoa."

Viikko pelkkää herkuttelua!

Nyt on pakko tunnustaa, että tämän hetkisessä elämässäni saan suurimman nautinnon hyvästä ruoasta. Jos nyt ihan vähän liioittelen. Ruoka on hyvin tärkeä asia ainakin silloin, kun olen matkoilla ulkomailla. Olisihan se kauhea pettymys, jos en saisi lomamatkalla kokea yhtään ruokanautintoa.

Viime viikon matkalla ei ollut pulaa suurista nautinnon hetkistä. Turkki on maa, jossa osataan tehdä hyvää ja mieleistäni ruokaa. Olen lähes kaikkiruokainen, mutta juuri tässä maassa kasvisruoka valloittaa minut täysin. Miten osaavatkin tehdä niitä niin monipuolisesti.  Olen huomannut erityisesti Italiassa, että alkuruoat ovat usein pääruokia parempia ja vähän niin oli nyt Turkissakin.

Buffeepöydän antimista jäivät erityisesti mieleeni eri tavoin valmistetut paprikat ja munakoisot. Grillattuna, paahdetuttuna, täytettynä ja soseutettuna.  Lisänä täyteläistä ja mintulla maustettua jogurttia. Voisin elää tällaisella ruoalla. Pitihän sitä tietysti maistaa lammasta - miltei suli suussa -  sekä jauhetusta pihvilihasta ja lampaasta valmistettua, vahvasti maustettut adana kebabia. Kalan suhteen olen vähän ronkeli, koska Suomessa on maailman paras kala, mutta sea bass oli hyvää, ei käy kiistäminen.

Olisi pitänyt kysyä, kuinka paljon henkilökuntaa hotellimme keittiössä oli. Ihan pienellä määrällä ei näitä päivittäisiä ruokia tehty.  Joka ilta tarjolla oli kymmenittäin pieniä, miltei kuin snapsilaseihin tehtyjä annoksia. Kattaus oli  kaunis ja houkutteleva.

Pohdimme, mihin joutuu loppuruoka. Ainakin osa meni tyylikkäästi kierrätykseen. Seuraavana päivänä kasviksia oli erilaisissa liha-ja kalapadoissa,  aamiaisella tarjottiin erinomaisella täytteellä valmistettuja suolaisia voitaikinaleivonnaisia. Leipää ei tarvinnut syödä, oli nin paljon muita herkkuja ja aamusta alkaen tarjolla oli erilaisia pullia ja makeaa.
Jälkiruokapöytä olikin sitten oma lukunsa. Mantelista ja hunajasta valmistettu baklava on, sanoisinko äärimmäisen makea herkku, mutta huomasin aika usein sortuvani suklaaseen, jota lajia kakkuina ja pikkuleivoksina oli useampaakin sorttia.

Eipä tässä muu auta kuin aloittaa kokeilut, koska satun omistamaan turkkilaisen keittokirjan. Ensimmäiseksi ruoaksi ajattelin tehdä "Yogurtlu Havucia".  Se on porkkanaa jogurtissa.

Olin siis golfmatkalla Turkin Belekissä. Aurinko paistoi koko viikon, linnut lauloivat ja kukat kukkivat. Mitä minä näistä kirjoittaisin, kun parasta kaikessa oli ruoka!

Ja kun mikään ei ole turistille tarpeeksi hyvää, niin kesällä hotellin keittiössä vierailee Michelin - tähtiä saaneiden ravintoloiden kokkeja muualta maailmasta. Voi kun nyt eivät pilaisi hyvää turkkilaista ruokaa.

Totta vai mielikuvaa?

Kolmosen ratikassa tuoksahti viina. Nuorehko mies puoliltapäivin hyvin lievässä tilassa.  Lähes siistin näköinen, lieneekö työtön vai olisiko lomalla vai kulkeeko muuten vaan omia polkujaan?  Annoin mielikuvitukseni laukata itselleni täysin vierasta ihmistä katsellessa. Ja haistellessa.

Näinhän teemme kaiken aikaa. Luomme mielikuvia asioista ja ihmisistä, joita emme ole koskaan tavanneet. Lehtien imagojutut ovat tässä hyväksi avuksi. Kaikkihan me olemme tienneet, millainen ihminen on Matti Nykänen tai  Katri Helena. Kunnes sitten tulevat panurajalat. Ja taas saa mielikuvamme täytettä.

Kotini lähettyvillä asuu aika iäkäs, hyvin pitkä ja laiha nainen. Hän kävelee hitaasti ja varovaisesti, mutta vakaasti. Olisiko entinen opettaja, mietin.  Sitten saan kuulla, hän on diakonissa. Muistan lapsuudesta kylämme diakonissan, hän oli jotenkin harmaa ja hiljainen, mutta hänen tehtävänsä olikin olla auttava käsi. Heijastaako siis ihmisen olemus hänen työtään tai tehtäväänsä?

Ennen saattoi ihmisen ulkonäöstä päätellä hänen asemansa yhteiskunnan portailla.  Oli pastori, kauppias, apteekkari, opettaja. Eivätpä opettajat enää erotu ainakaan pukeutumisen perusteella, mutta eipä ole heidän statuksensakaan sama kuin ennen.

Ministerien status lienee noin suurin piirtein entisellään, mutta mikään muu ei sitten olekaan. Kävin kuuntelemassa ministeri Krista Kiurua, kun hän kertoi näkemyksiä asuntopolitiikasta.  Likaltahan tuo näytti eikä ollut edes punaisia hiuksia (kuvissa on ollut), mutta puhetta tuli kuin tykinsuusta ja aidolla satakuntalaisella murteella. Se ei tietysti minua, keikyäläistä, häirinnyt.
Tämä ministerilikka ei ainakaan piiloutunut epäselvän ilmaisun taakse, vaan kertoi näkemyksensä ja tavoitteensa varsin selkeästi.  Onpa hauskaa seurata, millainen rumba asuntopolitiikassa alkaa.

Saako siis ministeri näyttää ei ministeriltä? Näyttäköön miltä tahansa kunhan osaa asiansa.  Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän välitän ulkoisista puitteista. Naisillahan niitä paineita on miehiä enemmän, mutta sittenkin on olennaista mitä ajattelee, sanoo ja tekee.

Mielikuvien luomisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmaksi se tulee silloin, jos kuulemme vain omaa mielikuvaamme emmekä sitä, mitä ihminen todella sanoo. Esimerkiksi Timo Soinin puheet ovat vuosien varrella olleet sellaista herjanheittoa, että  minun on tosi vaikeaa kuulla, puhuuko hän joskus ihan asiaakin vaiko jauhaa iänikuista propagandaansa.

Vuosien varrella olen saanut oppia, ettei toisen päähän voi mennä.  En minä voi tietää, mitä sinä ajattelet, ellet sano ajatuksiasi ääneen. Ja luulemaan en ala. Tai siis ainakin yritän olla luulematta, kuvittelematta mietteitäsi.  Jos tähän kuitenkin sortuisin, olisipa hyvä jos muistaisin, että silloin olen tekemisissä vain oman mielikuvitukseni ja kuvittelemani asian kanssa. Eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Saattoihan ratikassa tapaamani mies viettää vain yhtä keväistä stressistä vapaata päivää.

Eutanasiasta keskustelua

Kuuntelen enemmän radion ohjelmia kuin katson televisiota.  Tiettyjä ohjelmia seuraan aina kun on mahdollista. Heikki Peltosen ajankohtainen ykkönen, joka tulee torstaisin ja lauantaisin on yksi ehdottomista suosikeistani.

Keskustelu eutanasiasta oli kiinnostava. Keskustelijoina Peltosen kanssa ohjelmassa olivat piispa Eero Huovinen ja kirjan aiheesta kirjoittanut saattohoitolääkäri Juha Hänninen. Olen joskus pohtinut aihetta, mutta en ole päässyt varmuuteen, mikä olisi oikein. Saako kuolevaa auttaa kuolemaan vai onko odotettava luonnollista loppua?  Näin terveenä on helppo ajatella, ettei minua ainakaan saa jättää mihinkään hengityskoneeseen tai en haluaisi, että lääkkeillä pitkitettäsiiin pitkälle edennyttä tautia.  Mutta jokin kuitenkin arveluttaa. Me ihmiset haluamme elää. Vakavasti sairaassakin elää toivo kaiken muuttumisesta paremmaksi.

Saako toisen elämää kukaan millään syyllä lopettaa, sehän on tappamista?

Eutanasia ajatteluttaa ja puhuttaa,  koska viime vuosikymmeninä lääketiede on kehittynyt huimasti. Elämme pitempään ja niin kuin ohjelmassa sanottiin "kitumisen aika pitenee". Hyvin kauan sitten olin sairaalassa katsomassa ystävääni. Hän sanoi, voi kun tämä elämä jo loppuisi, en jaksa enää. Tai niin kuin mieheni sanoi voimien uupuessa, kun ei jaksanut enää liikkua: ei tämä ole mitään elämää. Ovatko kovat fyysiset kivut ja psyykkiset ahdistukset sellaisia, että ne oikeuttaisivat saamaan kuolinapua?

Ymmärtääkseni tänään annetaan kipulääkitystä niin ettei kivuista tarvitse kärsiä. Mutta vahvat, kipua estävät lääkkeet vievät myös ihmisen toiseen maailmaan, vaivuttavat sairaan unenomaiseen tilaan niin, ettei hän ole  kanssamme.  Tästä on enää hiuksenhieno ero siihen, että potilas autetaan surmaamaan itsensä.

Peltosen ohjelmassa kysyttiin, onko moraalitonta, ettemme auta kärsivää ihmistä. On hyvä, että meillä annetaan inhimillistä saattohoitoa,mutta kaikkien ulottuvilla ei sekään ole. Ja taas toisaalta, hyväkään saattohoito ei poista sitä, että parantumattomasti sairaan kivut varsinkin loppupuolella voivat olla todella kovat. Oudointa mitä olen kuullut, on ollut pelko jäämisestä morfiinin koukkuun. Eero Huovinen sanoi aivan oikein, että mitä väliä sillä on, jos ihmisellä on elinaikaa jäljellä vain muutama viikko.

Itselleni oli uusi asia se, että itsemurhassa auttaminen ei ole meillä rikos. Keskustelun lopussa nousi esiin kysymys, onko itsemurhassa avustaminen ja eutanasia paljolti sama asia?

En tämänkään keskustelun jälkeen tiedä oikeaa vastausta. Sen tiedän, etten ainakaan itse voisi olla millään tavoin avustamassa elämän lopettamisessa.

Elämä nyt vain yksinkertaisesti on hieno asia.

Heikki Peltosen radio-ohjelman aiheet  ovat usein sellaisia, että ne pistävät miettimään. Hänen tapansa vetää keskusteluohjelmaa on suora, hetkittäin särmikäs muttei koskaan ilkeä.

Brel lauloi elämästä

"Kirottu Amsterdam, siunattu Amsterdam, ota syliisi voipuneet seilorit nuo, meri heitä kun syö, meri heitä kun lyö, nyt he huilaa ja hoilaa, nyt ne laulaa ja juo, heidän känninsä on kuoleman kaltainen, ja he hukkuvat nyt syvyyksiin unien, sylissäs Amsterdam, hyvä syntyä on..."

Eilen lauantain toivotuissa soi Jacques Brellin laulu Amsterdam. Se oli taltioitu hienosta live-esityksestä Pariissa vuonna 1967, joka oli  Brellin viimeinen esiintyminen laulajana. Brel lopetti ollessaan uransa huipulla, koska hän ei pitänyt lisääntyneestä kaupallisuudesta.

Olin tallentanut radio-ohjelman Brellistä ja siinä oli myös tämä konsertista taltioitu laulu. Olen tänään kuunnellut nauhoitusta muutaman kerran, sillä tässä esityksessä se tuntuu vahvemmalta kuin levyillä.  Vanha C-kasetti varmaan kohta venyy tai katkeaa.  

Minulla on pitkä etäsuhde Brelliin. Se alkoi jo vuonna 1977. Lojuin sohvalla lukemassa, kun
 lukemiseni yhtäkkiä keskeytyy  ja jään kuuntelemaan voimakasta laulua, jossa toistuvat sanat  "in the port of Amsterdam..." Se oli Brellin Amsterdam, laulu sataman miehistä, jotka  laulavat ja unelmoivat. Ja juovat, ja juovat. Kiihkeän laulun esitti David Bowie.

"heidän mittansa täyttyy ja verensä vapisee ja he nousee ja mennessään vain   röyhtäisee,  viaton Amsterdam, syntinen Amsterdam, viettelet seilorit, kiimaiset ja kun haitari soi, innoissaan vaikeroi,  himon huurussa he naisia voivat kouria..."

Brel tuli minulle  tutummaksi 1980 -luvun alkupuolella, kun Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmassa oli  "Laulusi elää, Brel" -lauluilta. Se on jäänyt mieleeni hyvin vahvana kokemuksena.  Koskettavimmat laulut esittivät Saara Pakkasvirta ja Susanna Haavisto.  Pakkasvirta lauloi Amsterdamin todella vaikuttavan karheasti  ja Haavisto  pehmoisella ironialla huoran elämää kuvaavan laulun "Seuraava". Liisa Ryömä oli suomentamat laulut hienosti ja oivaltavasti. Ottamani lainaukset ovat juuri tästä ohjelmasta.

Brellin laulut ovat kiehtovia, niissä sanat ovat yhtä tärkeitä kuin musiikki. Laulut kertovat ihmisistä ja usein heikompiosaisista, mutta niissä on myös huikeaa ironiaa.  Brel osasi tarinan kertomisen taidon. Hetkittäin hänen laulunsa kuulostavat kuin tuskan huudolta, mutta ihmekö tuo, sillä niissä on käsitelty koko ihmisen elämä.  

Lauluissaan porvarillista elämäntapaa kritisoiva Brel ei sietänyt tekopyhyyttä, mutta hän oli myös hyvin herkkien, voisi sanoa, rakkauslaulujen upea tulkki. Hän lauloi siitä elämästä, jonka hän tunsi, rakkaudesta ja kuolemasta, viinasta ja naisista, hylätyksi tulemisesta.

"sylissäs Amsterdam merimiehesi saa janonsa sammuttaa, janon pohjattoman, kunniaksi juovat he huorien kunniattomain, joille rakkaus on sanahelinää vain, ja he naisille juo jotka ruumiinsa heille suo, jotka itsensä myy, joita rahalla saa..."


Brelliä soitetaan enää niin harvoin, että koko laulaja on minulta miltei unohtunut. Onneksi on lauantain toivotut ja onneksi on keksitty C -kasetti. Näin sain taas nauttia käheän tuskaisesta miehen äänestä.

"Elämä on showta"

Arto Halosen elokuva "Sinivalkoinen valhe" jysähti suoraan suoneen. Ehkä kuitenkin enemmän sieluuni. Ennakkoajatukseni dokumentista oli, pitääkö tätä vielä jauhaa ja jaksanko katsoa koko juttua. Onneksi katsoin.  Se oli hyvin tehty. Se oli hetkittäin kuin salapoliisikertomus, jossa luvattuja haastatteluja ei annettu eikä tapaamisiin saavuttu.

Voittamisen pakko on kova asia. Sen tämä dokumentti kertoo monella eri sävyllä. Se koskee niin urheilijaa, valmentajaa kuin muutakin urheilujohtoa. Halonen on tehnyt dokumentin suorastaan kylmän viileästi.  Katsoja saa päättää, mihin haluaa uskoa. Minä ainakaan en enää usko, ettei mitään menetelmiä olisi käytetty. "Kaikki" sen ovat tienneet, mutta myöntää sitä ei saa. Anteeksi voidaan pyytää, mutta korkeintaan vain sitä, että on jääty kiinni, ei itse dopingia. Koska kaikkihan sitä tekivät. Ja niin kuin hiihdon valmentaja Kuutsa härskisti sanoi: elämä on showta.

Olen aina todella vahvasti halunnut uskoa suomalaiseen urheilijaan, heidän "puhtauteensa".  Se taitaa olla vähän sama asia kuin uskominen suomalaiseen puhtaaseen ruokaan. Se on vaistonvarainen ajatus ja uskomus, että emmehän me suomalaiset petä.

Sitten tulivat Lahden kisat. Olin siellä itsekin katsomossa vuonna 2001. Se onkin ainoa kerta,  kun olen ollut Lahden kisoissa.  Ja me riemuitsimme, kun Janne Immonen tuli aivan kärjen tuntumassa - kunnes  (mukamas) sauva katkesi.  Me huokasimme, ei voi olla totta. Niin huokasi myös tv -toimittaja. Sitten tulivat testitulokset, Isometsä otti syyt niskoilleen ja myönsi käyttäneensä hemohessiä. Nyt tiedämme, ettei tämä ollut päätepiste, vaan tästä koko rumba vasta alkoi.

Suomalaiset eivät olleet ainoita, jotka käyttivät vippaskonsteja. Halonen nostaa vahvasti esille italialaiset, mutta myös norjalaiset ja ruotsalaiset.  Hyvin kuvaavaa asian käsittelylle on eloisan ja hiihtäjänä hyvin menestyneen Manuela Di Centan haastattelu.  Hän oli Jarmo Punkkisen henkilökohtainen valmennettava ja huokailee Punkkisen ihanista sinisistä silmistä ja charmikkaasta olemuksesta. Vaan kun tuli puhe veriarvojen noususta, oli kiire lähteä pois haastattelusta.

Halosen dokumentissa kolahti minuun myös meidän fanaattisuutemme. Tosin en tiedä, olemmeko  sen fanaattisempia kuin norjalaiset ja ruotsalaiset, mutta dokumentistä välittyvä hurmahenkisyys kuulosti  kamalalta. Ylikansallismieliseltä. Ehkä tunteeseeni vaikutti elokuvan leikkaus. Kun puhuttiin veriarvoista ja hemohessistä, niin TV -toimittajien hehkutus kuulosti pelkältä ironialta, "nuorison esikuvia parhaimmillaan", sanoi Tapio Suominen. Niinpä.  Kun Mika Myllylä toi viestijoukkueen ankkurina Suomen ensimmäisenä maaliin, maailma ei voinut enää olla sen sinivalkoisempi. Suomen liput liehuivat. Suomi voitti Norjan!!!

Ymmärrän hyvin, miksi urheilijat haluavat voittaa. Miksi eivät haluaisi, kun siinä rääkissä ovat. Ja varmasti on ihanaa, kun kansa huutaa ja on hurmiossa, mutta on voittamisen takana myös raha. Ja suuri raha, kun ollaan huipulla. Ehkä siinä kohtaa urheilijan realismi pettää ja hän tahtoo voittaa millä hinnalla hyvänsä. Ihmisiä hekin ovat.