Jos luet vähän, lue edes Kinnusen Neljäntienristeys

Tommi Kinnusen kirjaa Neljäntienristeys jonotetaan kuulemma vähän kaikkialla  Suomen kirjastoissa. Olen kuullut usean sadan ihmisen jonoista. Eli tämän ensimmäisen romaaninsa tehnyt kirjailija on tavoittanut kirjallaan jotain sellaista, joka koskettaa suomalaista.

Olen lukupiirissä, jossa olemme neljän vuoden aikana lukeneet monenlaisia kirjoja. Jotkut ovat kiehtoneet enemmän, toiset vähemmän. Kinnusen kirjasta pidimme kaikki aivan varauksetta. Eeva-Liisalla kirjan lukeminen jäi  viime hetkeen. Hän haki kirjan lukupiiriä edeltävänä päivänä, aloitti lukemisen puolenpäivän jälkeen ja lopetti ennen puolta yötä, kun ei yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Kirjan rakenne on sellainen, että se kannattaakin lukea aika tiiviillä tahdilla.

Pidin kirjan sisällysluettelosta, jossa oli hauskasti ja kuvaavasti käytetty teiden nimiä.  Mutta kirjassa siis kerrotaan neljän sukupolven tarina. Ja kerrotaan enemmän naisten kuin miesten kautta. Tosin Onnin tarina on vahva. Itselleni se oli kaikista koskettavin.

Neljäntienristeys on niin todellisen oloinen tarina meistä hiljaisista, puhumattomista suomalaisista, äkeistä ihmisistä, anopista, sodan tuomasta traumasta ja homoista silloin ja siihen aikaan kun homous oli vielä rikos.  Kinnunen kirjoittaa kaikesta konstailemattomasti, hän ei selitä eikä moralisoi. Tällaista vain elämä oli ennen sotia ja sotien jälkeen aikana jolloin pitäjissä ei vielä ollut ulkovaloja eikä kodeissa jääkaappeja.

Lukupiirimme keskusteli, voiko kätilö Marja olla oikeasti totta. Kyllä voi, sillä kätilöitten on täytynyt tuohon aikaan olla vahvoja ja rohkeita naisia. Heidän työpaikkansa ei ollut steriili sairaala, vaan äidit synnyttivät hyvinkin alkeellisissa oloissa Suomen maaseudulla.. Kätilönä ei mikään hienohelma olisi pärjännyt, vaan siinä työssä naiselta tarvittiin aika ronskiakin otteita. Oliko Marjan tapa tyttärensä kanssa toimia oikea, onkin sitten toinen asia.

Mutta tämä ihmisen puhumattomuus, tämä vaikeus ilmaista tunteita, niin helliä kuin vihaisiakin.  Se jähmettää ihmisen eikä sitten osata enää sitäkään vähää. Samalla kuitenkin ihmisellä on ikuinen kaipuu ihmisen luo. Tästä kaikesta Kinnunen on kirjoittanut lukemisenarvoisen kirjan.

 Luen harvoin kirjaa ainakaan heti välittömästi uudelleen. Nyt tekee mieli aloittaa Neljäntienristeys alusta.

Hyvää ruokaa Alppilassa

Näma kuumat kelit eivät suuremmin nostata ruokahalua eikä varsinkaan halua tehdä itse ruokaa. Niinpä olenkin tutustunut muutamaan Alppilan alueen ruokapaikkaan. Ravintolaksi ei niitä kaikkia voine sanoa.  Sen sijaan voi sanoa, että on ollut mukavia kokemuksia.

Taverna Zorbas Läntisellä Brahenkadulla on tainnut olla olemassa jo 1980 -luvulla. Myös ruokalista on pysynyt lähes vakiona. Tapasin joskus ennen aloittaa kesälomani Zorbaksesta, vakioruokani oli silloin paperilammas. Se on edelleen listalla. Nyt maistoin lautasellisen kreikkalaisisia herkkuja ja siihen sisältyvän lämpimän kasvis-vuohenjuustopaistoksen. Erinomainen annos, mutta aika hintava. Muutenkin Zorbaksen hinnat ovat yläkantissaan. Ollaan sentään Alppilassa.

Kahvila-ravintola Nuppu on tietääkseni Zorbaksen omistajien toinen paikka. Olen käynyt Nupussa vain lounasaikaan enkä ole pettynyt. Talvelta muistan erityisesti linssipihvit, mutta viimeksi söin karitsanlihapullat. Ne olivat erinomaisen hyvin maustetut, joten enpä jättänyt lautaselle muruakaan.

Tämän kesän paras paikka on kuitenkin ollut lähin paikka eli Viipurinkadun Mikura Sushi. Olen tosi monasti syönyt tässä hyvin pienessä paikassa tai olen hakenut sieltä ruokaa omalle terassille. Annokset ovat olleet tuoreita ja maukkaita, myös hinnat ovat varsin kohtuulliset. Muualla Helsingissä sushia on ollut tarjolla kauan ja monissa paikoissa, mutta tämän vuoden aikana Alppila on saanut ainakin kolme sushipaikkaa. Eihän täältä kohta tarvitse lähteä minnekään.

Mikura Sushissa monet pienet yksityiskohdat tekevät siitä hyvinkin japanislaishenkisen

Mitä hän sanoikaan?

Hyvä puhuminen ei tarkoita vain selkeää puhetta. Puhuminen ei ole vain sanoja. Me viestimme asiaamme kaikella sillä mitä olemme.

Pääministeri Stubb tuli uimarannan vieressä pidettyyn infoon pukeutuneena keltaisiin shortseihin ja laadukkaaseen paitaan. Hän viestitti koko olemuksellaan kesää, iloa ja positiivisuuttta, jota on helppo kantaa. Stubb oli kuin hyvänmakuinen chardonnay. Tiedotuspaikan valinta tuskin häiritsi toimittajia, onhan kesä. Ristiriita oli kuitenkin ilmeinen.

Infon aiheet olivat vakavat. Mutta ota siinä sitten vakavasti Ukrainan kriisi ja Venäjän pakotteet, kun rantaleikit taustoittavat lähetettyä kuvaa. Stubb ei kuitenkaan naureskellut. Puhujan ilme oli - sanoisinko hyvin kurinalainen, eivätkä siinä vilahtaneet keltaiset shortsit.  Hän vaihtoi ajatuksellisesti lentomurhan hollantilaiset suomalaisiin, silti se ei tilannetta muuttanut. Väkisinkin syntyi viesti, meillä on kaikki hyvin, vaikka muualla maailma raatelee.

 Stubin puhe on puhdasta ja lähes vapaata kaikesta sanojen tapailusta tai apuköhähdyksistä. Hänen artikulointinsa on erittäin selkeää. Sitä on helppo seurata. Hän käyttää tehokeinona hyvin paljon retorisia kysymyksiä eli vastaa itse esittämäänsä kysymykseen. Tällä kertaa puuttuivat pointit. Mutta voi käydä myös niin kuin minulle kävi, melkein lumouduin hänen viimeisen päälle hiottuun, eleettömään tapaansa puhua.  Seurasin puhujaa, seurasin kuinka hän esiintyi, sillä sitähän se oli. Harkittua esiintymistä. Mutta en kuunnellut mitä hän puhui, mitä ihan tarkalleen sanoi.

Se ei ole ongelma tässä ajassa. Jos puhujan sanat menevät ohi korvien, aina voi lukea lehdistä tai katsoa/kuunnella YLE Areenasta mitä hän sanoikaan.  Tärkeimmäksi kuin asia näyttää poliitikolle helposti nousevan vaikutelman luominen, mielikuvan antaminen. Mihin me silloin uskomme, kun uskomme mielikuvaan?

Heikki Willamon perintö

Suomen luonnonsuojeluliitto julkaisee upeaa Luonto -lehteä. Lehden kansikuvat voisivat olla vaikka tauluja. En ole mikään fanaattinen luontoihminen. Luonto on minulle pikemminkin itsestään selvyys, se on minulle ollut olemassa aina. Mutta on hyvä lukea alan lehteä, koska tässä maailmassa ei mikään näytää enää  olevan pysyvää, ei edes luonto. Ellei siitä kanna huolta.

En lue lehdestä joka ikistä juttua, mutta jos näen nimet Juha Kauppinen tai Heikki Willamo, ne luen varmasti. Olen säilyttänyt lehden numeron vuoden 2012 maaliskuulta.  Siinä on juttu "Tiaisen klaani", teksti Kauppisen, musta-valkokuvat Willamon. Se on tarina elämästä, vähän murheellinenkin mutta sydämellinen ja koskettava. Tarinassa on useita hienoja kohtia, mutta mieleeni on jäänyt erityisesti se miten Willamo kohtaa uintimatkallaan kaakkurit, nämä kookkaat ja kovaääniset linnut. Olen itse vain kerran ollut niitä lähellä (rannalla).

Tämän vuoden kesäkuun numerossa Willamo kertoo tarinaansa pohjoisimmasta Suomesta ja miten lapset - heti kun jaksoivat - pääsivät tunturiin. Se on hieno tarina perinnöstä. Ei rahallisesta, vaan pohjoisen luonnosta.  Willamo kertoo tarinassaan miten isä vei hänet Utsjoen Linkkijängän palsasoille. Vaikka kalasaalis jäi saamatta, elämys oli pikkupojalle huikea. Se jätti lähtemättömän muiston. Tarina jatkuu: vaarin mukaan pääsivät vähitellen lapsen lapset kunhan ensin olivat suorittaneet selviytymiskokeen: 10-12 vuotiaiden piti suorittaa koekävely kantamalla tietokirjoja rinkan selässä.

Willamon kertomus ensimmäisestä retkestä tunturiin oman poikansa kanssa, on hieno: "Tuolla retkellä ei myyriä tai sopuleita näkynyt, mutta jängän uskollinen kihupari hautoi vakiopalsallaan kahta munaansa. Ja se kahlaajien runsaus. Suosirrien taukoamaton soidinhyrinä ja vesipääskynaaraiden pikkuparvet. Kapustarintoja, suokukkoja, taivaanvuohia, tyllejä ja lapinsirrejä. Jänkäkurppien lopinaa ja lirojen jankutusta." Tunnetko sinä nämä kaikki linnut? Minä en.

Lapissa voi vaeltaa näkemättä muuta kuin varpaansa.  Jos on kiire ja jos on koko ajan  mentävä eteenpäin. Kokonaan toinen tapa on seurata lintujen elämää, nähdä yksityskohtia, imeä tuoksuja. Hienon perinnön ovat lapset Heikki Willamolta ja hänen isältään saaneet.

Kuumalla janottaa

Lumoavia nämä kuumat päivät ja erityisesti samettiset illat. Nyt ei voi eikä saa nukkua, nyt on valvottava. Se on varsin helppoa, koska Lenininpuiston piknikseurueet eivät tiedä yhtään mitään kaupungin järjestyssäännöistä.  Mitä -  pitäisikö hiljentää ääntä juuri silloin, kun on kovin tarve sanoa kaikki huutamalla? Mieluummin vielä yhteisäänellä, kuorolausunnalla sanottuna. Kesä on vain kerran ja kuuma kesä vielä harvemmin.

Niin sitä luulisi että kaupunki tyhjenee mökeille. Ei tyhjene. Sääliksi käy työssä käyviä.

Ihan oma "hupinsa" on seurata ikkunani edessä olevan pienen puistikon elämää. Onneksi olen sen verran korkealla, etteivät ole silmissäni kaiken aikaa. Keitä he ovat? Aikuisia miehiä, valtaosa työikäisiä, jotka istuvat/makaavat/ lojuvat selällään puistikon kivetyksillä läskit roikkuen ja persvako paljaana. Osaa suomalainen mies olla todellinen herkku.  Kaljaa siinä juodaan ja kukkaistutuksiin kustaan vaikka kymmenen metrin päässä on ilmainen wc. Puisto löyhkää.

Joskus seurustelu yltyy meteliksi, pari kertaa on tarvittu ambulanssia. Poliisille on kerrottu, mutta eipä noita näy.  Joskus ajelevat ohi.  Punavuoressa ovat saaneet puistot hiljaisiksi, mutta ei Kalliossa eikä Alppilassa.

Päätän ymmärtää ihmistä. Vielä ne sateet ja räntäkelit tulevat, juokoon nyt. Ehkä lyön naapureitteni kanssa vetoa, kuinka monta päivää  jaksavat vetää napansa soikeaksi, kuka jaksaa kauimmin olla räkäkunnossa.

Sota vie lapsilta kaiken

Helteisen heinäkuun uutiset ovat olleet kurjia ja surullisia. Kaikki se mitä tapahtuu israelilaisten toimesta Gazassa ja mitä tapahtuu Ukrainassa. Eihän tässä mihinkään muuhun voi päätyä kuin siihen, että ihminen ei opi. Erityisesti Israelin sotatoimet saavat minussa aikaan syvän kuvotuksen tunteen. Miten ne voivat pommittaa Espoota pienempää aluetta, jossa on ihmisiä 1 820 000.  Siellä ei yksinkertaisesti voi olla osumatta siviileihin, lapsiin ja naisiin.

YLEn A-studiossa haastateltiin Israelin suurlähettilästä. Hänen kuuntelemisensa oli lähes ylivoimaisen vaikeaa. Suurlähettilään mielestä Israel on hyökkäyksen kohde, mutta hän ei puhunut mitään siitä, millainen tulivoima maalla on verrattuna Hamasiin. Se on ihan jotain muuta, mutta silti Israelia on suojeltava. Siksi soditaan. Suurlähettiläs sanoi, en pyri voittoon vaan rauhaan, että Israel saisi elää rauhassa. Tällä menolla ei tule rauhaa, vaan tappaminen jatkuu.

Millaisia aikuisia tällaisessa ympäristössä voi lapsista kasvaa? Onko edes mahdollista ajatella että ihmisen mieli säilyy terveenä jatkuvan pelon keskellä,? Lapsi sanoi haastattelijalle, että hänen unelmansa on saada kasvaa aikuiseksi. Se on todella paljon pyydetty,  ellei jotain ratkaisua löydetä. Olen pessimisti. Mistä se nyt yhtäkkiä löytyisi? Itse jatkan omaa boikottilinjaani. En ole vuosiin ostanut yhtäkään israelilaista appelsiinia enkä muutakaan tuotetta. On tällä henkilökohtaisella kannanotolla vaikutusta tai ei, silti en osta.

Kokonaan toisessa maailmassa (kuin toisella maapallolla) olivat ne pienet lapset, jotka kaupungin talvipuutarhassa ruusujen keskellä seurasivat, miten prinsessa Ruusunen nukahti ja miten hän sitten heräsi. Nukketeatterin esitystä seurattiin tarkasti. Koskahan Gazassa asuvat lapset ovat viimeksi nähneet nukketeatteria tai koska heille on luettu satuja?

.

Kirja Klaus Mäkelästä herätti muistoja

Olen aina tiennyt kuka on Klaus Mäkelä. Enkä kuitenkaan ole tiennyt. Hän oli sosiologi ja kansainvälinen alkoholitutkija, mutta hän oli myös paljon muuta. Mäkelä kuoli viime joulukuussa. Ystävät muistelevat häntä kirjassa "Klaus Mäkelän tekstit, teot ja elämä".  Aika vaativa otsikko, ehkei ihan kaikkea tule kerrotuksi, mutta paljon.

Klaus Mäkelä oli 60 -lukulainen jos kuka. Hän oli sitä paljon laajemmin ja tasokkaammin kuin tiesinkään. Kirjan tekstejä lukiessa tuntui aivan sykähdyttävältä ajatella 60 -luvun loppupuolen ja 70-luvun alun ajanjaksoja. Ne olivat aikoja, joita ei Suomessa ole sen jälkeen koettu. 

Kirjan kautta avautuu hienosti se, miten monella tapaa radikaalia aikaa silloin elimme.  Kaikki ne yhden asian liikkeet, seksuaalinen vapautuminen, sadankomiten perustaminen, miestenkin puolesta taistelu.

Olin työelämässä eikä elämäni sivunnut mitenkään näitä yliopistossa opiskelevia ja opiskelleita, jotka tekivät 60 -luvun. Silti olin pienessä mitassa kaikessa mukana. Helmikuussa -70 järjestettiin ensimmäinen ideoimani TUL:n naisten yhteiskuntapoliittinen kongressi. Ritva Arvelo oli eräs Yhdistys 9:n aktiiveista, hän oli meille puhumassa naisasiaa. Teksti oli niin voimakasta, että jos en jo olisi ollut hyvällä alulla naisasianaiseksi, Ritva Arvelo olisi sen minusta tehnyt.

 Suuren vaikutuksen minuun teki kirjassa ollut tarina nelisenkymmentä vuotta hengittäneestä lukupiiristä. Kirjan mukaan lukupiirissä ainakin  "aluksi haettiin ymmärrystä siitä, miten moderni, itsenäisten ihmisten muodostama yhteiskunta on mahdollinen." Simpura ja Sulkunen sanovat, että vähitellen ohjelmallisuus väljeni, ja rinnalle tuli ilo ymmärtämistä
ymmärtämisen vuoksi, palkinto oivaltamisesta. Olipa kiehtovaa lukea tällaisesta lukupiiristä.

Klaus Mäkelä oli erityisen vahvasti mukana 60 -luvun sukupuoliroolikeskustelussa. Hän oli perustamassa Yhdistys yhdeksää ja oli sen aktiivi.  Yhdistys pyrki murtamaan  miesten ja naisten tasa-arvoa estäviä varsin korkeita muureja. Niin korkeita ne  ovat olleet, ettei niitä kaikkia ole vieläkään kokonaan kaadettu, mutta silloin ainakin yritettiin saada muutosta aikaan. Ja saatiinkin.

Se oli hienoa aikaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että olen saanut olla mukana muutosta tekemässä ainakin hiukkasen verran.