En lue lehdestä joka ikistä juttua, mutta jos näen nimet Juha Kauppinen tai Heikki Willamo, ne luen varmasti. Olen säilyttänyt lehden numeron vuoden 2012 maaliskuulta. Siinä on juttu "Tiaisen klaani", teksti Kauppisen, musta-valkokuvat Willamon. Se on tarina elämästä, vähän murheellinenkin mutta sydämellinen ja koskettava. Tarinassa on useita hienoja kohtia, mutta mieleeni on jäänyt erityisesti se miten Willamo kohtaa uintimatkallaan kaakkurit, nämä kookkaat ja kovaääniset linnut. Olen itse vain kerran ollut niitä lähellä (rannalla).
Tämän vuoden kesäkuun numerossa Willamo kertoo tarinaansa pohjoisimmasta Suomesta ja miten lapset - heti kun jaksoivat - pääsivät tunturiin. Se on hieno tarina perinnöstä. Ei rahallisesta, vaan pohjoisen luonnosta. Willamo kertoo tarinassaan miten isä vei hänet Utsjoen Linkkijängän palsasoille. Vaikka kalasaalis jäi saamatta, elämys oli pikkupojalle huikea. Se jätti lähtemättömän muiston. Tarina jatkuu: vaarin mukaan pääsivät vähitellen lapsen lapset kunhan ensin olivat suorittaneet selviytymiskokeen: 10-12 vuotiaiden piti suorittaa koekävely kantamalla tietokirjoja rinkan selässä.
Willamon kertomus ensimmäisestä retkestä tunturiin oman poikansa kanssa, on hieno: "Tuolla retkellä ei myyriä tai sopuleita näkynyt, mutta jängän uskollinen kihupari hautoi vakiopalsallaan kahta munaansa. Ja se kahlaajien runsaus. Suosirrien taukoamaton soidinhyrinä ja vesipääskynaaraiden pikkuparvet. Kapustarintoja, suokukkoja, taivaanvuohia, tyllejä ja lapinsirrejä. Jänkäkurppien lopinaa ja lirojen jankutusta." Tunnetko sinä nämä kaikki linnut? Minä en.
Lapissa voi vaeltaa näkemättä muuta kuin varpaansa. Jos on kiire ja jos on koko ajan mentävä eteenpäin. Kokonaan toinen tapa on seurata lintujen elämää, nähdä yksityskohtia, imeä tuoksuja. Hienon perinnön ovat lapset Heikki Willamolta ja hänen isältään saaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti