keskiviikko 13. elokuuta 2014

Jos luet vähän, lue edes Kinnusen Neljäntienristeys

Tommi Kinnusen kirjaa Neljäntienristeys jonotetaan kuulemma vähän kaikkialla  Suomen kirjastoissa. Olen kuullut usean sadan ihmisen jonoista. Eli tämän ensimmäisen romaaninsa tehnyt kirjailija on tavoittanut kirjallaan jotain sellaista, joka koskettaa suomalaista.

Olen lukupiirissä, jossa olemme neljän vuoden aikana lukeneet monenlaisia kirjoja. Jotkut ovat kiehtoneet enemmän, toiset vähemmän. Kinnusen kirjasta pidimme kaikki aivan varauksetta. Eeva-Liisalla kirjan lukeminen jäi  viime hetkeen. Hän haki kirjan lukupiiriä edeltävänä päivänä, aloitti lukemisen puolenpäivän jälkeen ja lopetti ennen puolta yötä, kun ei yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Kirjan rakenne on sellainen, että se kannattaakin lukea aika tiiviillä tahdilla.

Pidin kirjan sisällysluettelosta, jossa oli hauskasti ja kuvaavasti käytetty teiden nimiä.  Mutta kirjassa siis kerrotaan neljän sukupolven tarina. Ja kerrotaan enemmän naisten kuin miesten kautta. Tosin Onnin tarina on vahva. Itselleni se oli kaikista koskettavin.

Neljäntienristeys on niin todellisen oloinen tarina meistä hiljaisista, puhumattomista suomalaisista, äkeistä ihmisistä, anopista, sodan tuomasta traumasta ja homoista silloin ja siihen aikaan kun homous oli vielä rikos.  Kinnunen kirjoittaa kaikesta konstailemattomasti, hän ei selitä eikä moralisoi. Tällaista vain elämä oli ennen sotia ja sotien jälkeen aikana jolloin pitäjissä ei vielä ollut ulkovaloja eikä kodeissa jääkaappeja.

Lukupiirimme keskusteli, voiko kätilö Marja olla oikeasti totta. Kyllä voi, sillä kätilöitten on täytynyt tuohon aikaan olla vahvoja ja rohkeita naisia. Heidän työpaikkansa ei ollut steriili sairaala, vaan äidit synnyttivät hyvinkin alkeellisissa oloissa Suomen maaseudulla ja varsinkin syrjäseuduilla. Kätilönä ei mikään hienohelma olisi pärjännyt, vaan siinä työssä naiselta tarvittiin aika ronskiakin otteita. Oliko Marjan tapa tyttärensä kanssa toimia oikea, onkin sitten toinen asia.

Mutta tämä ihmisen puhumattomuus, tämä vaikeus ilmaista tunteita, niin helliä kuin vihaisiakin.  Se jähmettää ihmisen eikä sitten osata enää sitäkään vähää. Samalla kuitenkin on se ikuinen ihmisen kaipuu ihmisen luo. Tästä kaikesta Kinnunen on kirjoittanut lukemisenarvoisen kirjan.

 Luen harvoin kirjaa ainakaan heti välittömästi uudelleen. Nyt tekee mieli aloittaa Neljäntienristeys alusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti