Unelmoin sosiaalipolitiikan uudistumisesta ja siitä että Ruotsin paha sana - syrjäytyminen - korvataan oikeammalla sanalla, pirstoutuminen. Se kertoo yhteiskunnan siitä sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta laajasta hajoamisesta mikä on juuri nyt meneillään Ruotsissa.
Susanna Alakoski on kirjoitanut kirjan siitä Ruotsista minkä hän tuntee itsensä ja
vanhempiensa kautta. Se kuva ei ole kaunis. Se ei ole kaunis kuva Suomesta Ruotsiin muuttaneesta perheestä eikä tämän päivän ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Alakoski on
Alakosken perhe oli köyhä, oli väkivaltaa, juopottelua eivätkä rahat aina riittäneet edes ruokaan. Sen paremmin meillä kuin Ruotsissakaan ei ihmistä jätetä heitteille. Jätetään kuitenkin. Yhteiskunta antaa perusasiat, mutta ei muuta. Viranomaisten toiminta on välillä ollut pöyristyttävää.
Lapset kokevat köyhyyden toisella tavalla kuin vanhemmat. He eivät kutsu kavereitaan kotiinsa, koska häpeävät eikä heitä kutsuta toisten lasten synttäreille. Heillä ei koulussa kesän jälkeen ole mitään kerrottavaa, eikä heillä ole varaa harrastuksiin, rahat eivät riitä välineisiin ja seuran jäsenmaksuihin.
Muistin keltaiset samettihousuni joiden vetoketju oli rikki, miten yritin peittää sen, vedin paitaa alas, piileskelin. Miten jouduin lähtemään lastenkutsuilta koska siellä oli "yksi liikaa" kuten viehättävä äiti sanoi ovella ja saattoi minut ulos sanoen lopuksi, ehkä joskus toiste.
"Köyhän lokakuu" on kirja, jota ei ole mukava lukea. Vaikka Alakoski ei ollenkaan mässäile kurjuudella, se on rehellisyydessään raastavaa tekstiä: Ruotsin köyhät ostavat vanhaa ruokaa, sairastuvat, säästävät missä voivat, monet velkaantuvat korviaan myöten. Elämä pilalla. Eivät kai kaikki nämä ihmiset ole voineet valita köyhyyttään vapaaehtoisesti?
Ei varmasti valinnut Alakoskikaan kaikkea sitä mitä sai lapsena kokea. Elämä vain luisui syviin juonteisiin, joista hän pystyi ponnistamaan pois. Tänään hän ei enää häpeä köyhyyttään, vaan haluaa niistä kirjoittaa vaikuttaakseen ja saadakseen muutoksen aikaan.
Kirja pysäytti miettimään ruotsalaista yhteiskuntaa, ja erityisesti pohdin sosiaalityöntekijöitä. Heitä, jotka päivittäin kohtaavat ihmisiä, joilla ei ole varaa hammaslääkäriin, ei bussikorttiin, ei varaa ostaa silmälaseja, ei jalkapallokenkiä ja jotka kulkevat talvet ilman sukkia. Köyhiä. Miten he jaksavat - köyhät ja työntekijät.
Sosiaalityön tulevaisuus on syvästi sotkeutunut köyhyyskysymykseen.
Olennainen kysymys kuuluu, pysyykö yhteiskunta, pysyykö sosiaalipalvelu mukana. Myös tästä on kysymys maamme hallituksen sote -uudistuksessa.
Kun entistä harvemmat puolustavat yleistä hyvinvointijärjestelmää, pian heitä puolustavat entistä harvemmat? Emme jaksa jos yhteiskunta ei jaksa.
Kursiivilla kirjoitetut ovat suoria lainauksia Alakosken kirjasta.
Alakoski on kirjoittanut myös kaksi muuta kirjaa - pitänee ottaa lukulistalle. Mutta ei ihan heti toista Alakoskea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti