Luin juuri tuoreen Jenni Linturin kirjan "Malmi, 1917". Pieni teos, mutta miten vahvasti hän siinä kuvaakin erityisesti suomen- ja ruotsinkielisten välillä vallitsevia jännitteitä, jotka purkautuvat väkivaltaisina. Sellaiseen maailmaan TUL syntyi. Järjestö perustettiin kansalaissotaa seuraavana vuonna. Aika oli työväenjärjestöille vaikeaa eikä 1930 -luvulla ollut sen helpompaa. Liittojuhlilla eivät voimistelijat saaneet heiluttaa punaista väriä sen paremmin lipuissa kuin huiveissa.
Päivän Hesarissa Kari Huhta kertoo lukuisin esimerkein, miten urheilu ja politiikka ovat kasvaneet yhteen. Niin se on ollut aina. Tarvitsee vain lukea suomalaisten urheilujärjestöjen historiaa, niin löytää monta faktaa. Totta on, ettei urheilijan tulos parane millään jäsenkirjalla, mutta "väärän" urheilujärjestön jäsenkirja on estänyt pääsyn esimerkiksi olympialaisiin. Fair Play!
Kuuluuko puoluepolitiikka sitten urheilujärjestöille. Yksikään järjestö ei ole siitä vapaa. Luulen, ettei ole vielä tänäänkään vaikkei se ehkä näy samalla tavalla kuin 1960-ja 70 -luvuilla. Silloin varmaan kovimmat kisat käytiin Työväen Urheiluliitossa. Tekee vieläkin mieli huokaista ja sanoa, voi herra auta armias millaista se oli, kun kolme työväenpuoluetta ja niiden sisällä olevat erimieliset linjat taistelivat urheilujärjestön johtopaikoista. Välillä siitä sai työn iloa, useimmiten ei.
Vaan kyllä ne 1960 -luvulla Pitkänsillan kupeessa olleessa ravintola Sillankorvassa järjestetyt vastaanotot olivat täysin toista kuin nämä nykyiset. Ne olivat jännittäviä tilaisuuksia. Paikalla oli urheilujohtajien ja poliitiikkojen kermaa. Pekka Martinin kutsusta saattoi olla vaikeaa kieltäytyä. Myönnän, aika on saattanut osaltani tehdä tehtävänsä.
Olen kuullut sanottavan, että nostalgia on nuoruuden ravinto. Tätä ravintoa tässä on nyt sitten nautittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti