Pelko sulkee suut. Minkä pelko? Mitä ihmiset pelkäävät, kun eivät puhu eivätkä puutu asioihin, jotka eivät ole kunnossa? Työpaikan menetystä ei kai ainakaan vanhuksia hoitavissa laitoksissa tarvinne pelätä, mutta epämukavia työtehtäviä, huonoa kohtelua, henkistä päähänpotkintaa. Onhan näitä tapoja osoittaa jokaiselle oma paikkansa.
Sanomisesta saa vain pahan akan nimen. Ja itselleen harmia. Siis vaikeneminen voi olla myös tervettä itsesuojeluvaistoa tai sitten se on pakenemista. Kukapa epämiellyttäviä tilanteita rakastaisi. Toisaalta taas, pelko on asia, jota ihminen ei aina välttämättä edes tunnista. Ehkä pelko sanana on niin voimakas, ettei sitä halua itsessään nähdä.
Mutta hiljaisuuden kulttuurista ja epäkohtien sietämisestä seuraa se, että asiat eivät korjaannu. Mikään ei muutu toiseksi. Sellaisessa työpaikassako ihmiset haluavat vuodesta toiseen olla? En usko.
Työn ja työpaikan epäkohtiin puuttuminen ei vaan ole helppoa, tiedän. Ei varsinkaan jos on uusi ja nuori työntekijä. Työpaikalle on muotoutunut tietty tapa hoitaa asioita, sitä voi olla vaikeaa murtaa. Eikä varsinkaan silloin, kun esimies ei välitä.
En aio heittäytyä kotipsykologiksi (vaikka taipumusta on), mutta yksi asia on päivänselvä. Jos jokainen hoitaa vain oman työnsä eikä asioita hoideta yhteistyössä, ei puhumattomuus ja ongelmiin puuttumattomuus ole ihme. Mikään ei ole sen helpompaa kuin jatkuva kitinä.
Tietysti on olemassa rouva suorasuita, jotka arastelematta sanovat miten asiat ovat. Kaikista meistä ei siihen ole. Siksi muutoksen aikaan saamisessa ensimmäinen asia on katsoa yhteistyön tilanne työpaikalla. Siitä muutos voi lähteä. Yhden ihmisen puhe ei aina kuulu, mutta ryhmänä työpaikoilla voidaan vaikuttaa.
Sitä en halua uskoa, että asenne työhön olisi välinpitämätön. Ainakaan tässä nimenomaisessa tapauksessa missä kyse on ihmisen hoitamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti