Arjen rutiinit passivoivat

Mikähän siinä on, että kaikki vanhoja ihmisiä koskevat jutut osuvat yhä useammin silmiini. Lieneekö sama juttu kuin naisen ollessa raskaana:  vastaan tulee jatkuvasti toisia raskaana olevia naisia.

Nyt luin, että vanhoja ihmisiä passivoi yksinäisyys. Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin. Tai siis, ettei se ole ainoa syy.  Vetäytymiseen vaikuttavat sairaudet ja huono kunto, sekä fyysinen että henkinen, mutta myös taloudellinen tilanne. Ja olemmehan me ihmiset erilaisia. Toiset ovat jos ei nyt aivan perästä vedettäviä, niin saamattomia lähtemään liikkeelle muuten kuin että joku toimii käynnistäjänä.

Sitä paitsi joskus on vain niin, että minä itse olen itselleni ylivoimaisesti parasta seuraa. Kotona on mukava olla, joten miksi aina pitäisikään olla menossa. Mutta toisaalta (olen kuin Viulunsoittajan Tevje), liikaa on liikaa siinäkin.

Voi pian käydä niin, ettei uskalla ollenkaan altistaa itseään uusille asioille ja kokemuksille. Itsensä likoon laittaminen vaikeutuu vuosi vuodelta ja se vasta passivoikin. Työelämässä  sain/jouduin elämään täysillä, halusin tai en. Kun olen eläkkeellä, kukaan ei vaadi minulta mitään. Ellen itse sitä tee. Päivittäiset rutiinit on hyvä tavalla tai toisella katkaista.  Ne luovat turvallisuutta, toki niin on, mutta ne  myös näivettävät.

Edes hetkeksi on hyvä mennä pois omalta mukavuusalueelta eikä sen tarvitse olla iso teko. Sitten on vanha, kun luovuttaa jo etukäteen. Kun ei edes yritä. Olen iloinen ylipäätään jokaisesta ylimääräisestä värähdyksestä minkä itsessäni koen.

Eilen sellaisen koin: tein elämäni ensimmäiset karitsanpotkat. Mietin etukäteen, joudunko viemään vieraani Zorbakseen syömään. En joutunut. Hyvä kun uskalsin, hyvä kun luotin itseeni. Siitähän on paljolti kysymys, mutta luottamusta itseensä on uusinnettava jatkuvasti. Se on sitä jatkuvaa rohkeamman elämän hakua.