Arne Nevanlinnan Heta osasi lukea ajatuksia

Kun lopetin Arne Nevanlinnan viimeisimmän kirjan "Hetan" lukemisen, ajattelin, että pitäisi lukea kirja heti  uudelleen. Niin hyvän olon se jätti.  Nevanlinna on kirjoittanut pienen ja sympaattisen tarinan ihmisistä vuosisadan alun Helsingissä.  Hänen aiemmat kirjansa Marie ja Hjalmar ovat samanlaisia ystävällisellä otteella kirjoitettuja kirjoja kuin tämä Hetakin. Näitä kaikkia on ollut nautinto lukea.

Heta, klinkkaava piikatyttö, jonka toinen jalka on toista lyhyempi, palvelee herrasväkeä. Pienellä piikatytöllä ei  vuosisadan alussa ollut suurtakaan arvoa.  Hänen oli palveltava nöyrästi ja kuuliaisesti ylempiään. Joskus se sai Hetan pohtimaan, että "onko niin, että ihmisiä on vain kahta sorttia, ne jotka ojentavat ja ne joita ojennetaan".

Samalla kun Heta tarkkailee ihmisiä, hän opiskelee salaa isäntäväeltään, sillä mitä piikatyttö kirjoilla tekisi. Ei herrasväen yöastioiden aamuiseen poisvientiin mitään tietoa tarvita.  Kenraalin potta oli peitetty päivälehdellä, kenraalskan pienempi   Huussiksella. Jos hajun sieti, lehtiä saattoi lukea.

 Suomen kieli oli piikojen kieli, ruotsi herrasväen.  Mutta Hetapa ei ollutkaan tavallinen tyttö. Hän osasi lukea ihmisten ajatuksia. Ne saivat hänet huomaamaan, etteivät nuo häntä "paremmat" olleetkaan sen kummallisempia, olivat kateellisia ja pahaa tahtovia.
Nevanlinna kirjoittaa lämpimällä ironialla. Kun suku kokoontuu, kaikki puhuvat ja haluavat olla erinomaisia, mutta kukaan ei kuuntele, koska "kaikki mielipiteet,muistelut ja kaskut olivat  ennestään tuttuja vuosien tai vuosikymenten takaa. Toisto vahvisti sanomaa. Traditio rauhoitti ja antoi turvaa."

Hetan hyppäys mustalaisten kelkkaan oli kirjassa hitusen outo käänne, mutta se oli niin hauskasti kerrottu, että menköön. Eipä se itse tarinaa haitannut.

Rakkauttakin Heta sai kokea, mutta siitäkään Nevanlinna ei tee mitään suurta draamaa, vaan kertoo Hetan tunteista hyvin pienesti, herkästi.  Tuli vähän sellainen olo, että eihän tässä meidän iässämme suurista intohimon hetkistä ole enää jäljellä kuin kalpea muisto. Siksi rakkaudestakin on kerrottava kuin vähän varoen, mutta kauniisti.

Kirjailija taitaa puhua itsestään, kun sanoo "tässä iässä kaksikymmentä vuotta ei tunnu missään."  Eipä niin, ne ovat hujahtaneet ohi niin nopeasti.