Kuinkahan monta koodia minunkin pitää päivässä muistaa. On ovikoodia, pankkikorttien koodeja, on saatava tietokone auki, on päästävä pankkipalveluihin. Salasanoja alkoi olla liikaa. Lopulta tein koodeista muistilistan. Vaan mitä hyötyä siitäkin on, kun olen sen hukannut. Tämä asunto nielaisee tavaroitani ihan niin kuin pesukoneeni hävittää sukista parin.
Olen vakaasti päättänyt, etten ainakaan etukäteen inhoa mitään tietotekniikan tuomaa uutta mahdollisuutta. Miksi inhoaisinkaan, kun vaikkapa twitterin kautta saan seurata ihan itse valitsemieni henkilöiden mielenkiintoisia täsmäkommentteja maailman menosta. Hyvin osuvat ironiset oivallukset tähditän. Jos twiittaukset alkavat olla tylsähköjä, pääsen yhdellä napautuksella ihmisestä ja hänen ajattelustaan eroon. Nyt juuri on sellainen tunne, etten vielä seuraa kuin aivan muutaman osalta oikeita ihmisiä. Siis heitä, jotka osaavat sanoa viisaasti, näköaloja avartavasti, mutta eivät ole pelkkää piruilua.
Twitterin viesti on lyhyt, enintään 140 merkkiä. Silti - ja ehkä juuri siksi - twiittaus on yllättävän paljastavaa. Ahkerimmat twiittaajat ennättävät kertoa itsestään ja ajattelumaailmastaan todella paljon, vaikka eivät kerralla paljon sanoisikaan. Itse en vielä osaa napakkaa sanomista, mutta opettelen.
Koodeista vielä pieni juhannustarina,vaikka se naurattaakin kaikkia muita paitsi ei itseäni. Aaton aaton iltana piti poiketa ihan nopeasti hakemaan Alepasta pari juttua. Mukanani oli vain S -kortti, jolla aioin maksaa ostokseni. Kone vaan ei hyväksynyt koodiani. Väitti, että se on väärä. Minusta koodini oli täsmälleen oikea, mutta kun kolmaskin kerta tuotti saman väärä koodi -vastauksen, oli uskottava. Kassalla oli pari nuorehkoa miestä odottamassa vuoroaan. Kysyivät, paljonko ostokseni maksavat. - Pari euroa. Me maksamme, sanoi mies.
"Syntyi hetken hiljaisuus, ehdotus on outo uus" lauletaan Helismaan Meksikon pikajunassa. Tuijotin miehiä ja sanoin, laitan naamanne mieleeni. Pojat maksoivat ja minä kävelin kaupasta ulos. Samantien sen sitten hoksasinkin. Ei kai se koodi voinut toimia, kun koko ajan olin näpytellyt Visa -korttini koodia. Pitäisikö hävetä, itkeä vai nauraa? Ehkä vähän nolotti, mutta ennen kaikkea hymyilytti: voi miten mukavia nuoria miehiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti