Politiikan uskottavuus

On sanottu, että Suomessa voi kerrallaan olla aina vain yksi vaihtoehto. Niin näyttää olevan.  Katainen-Urpilainen saivat minut uskomaan, että vaihtoehtoja ei ole, jos halutaan edes joltisenkinlainen hyvinvointivaltio säilyttää. Nyt on kiristettävä, muuten rahat loppuvat valtion kirstusta. Sitten vaihtui hallitus, tulivat uudet miehet. Ja kuinkas kävikään. Nyt löytyy rahaa eikä kukaan puhu kiristämisestä. Ehkä tämä on jonkin uuden alku, toivottavasti. Mistään selkeästä talouskasvun noususta ei tosin ole havaintoa, mutta töitä on ihmisille löydyttävä. Se on lähtökohta.

Tutkimuksien mukaan suomalaiset eivät luota eduskuntaan eikä viime hallitukseenkaan. Ei siis luoteta poliitikkoihin, jotka olemme valinneet hoitamaan asioitamme. Presidenttiin me luotamme. Ja piispaan ja poliiseihin. Kolme kovaa peetä.  Eli yksinkertaistaen, me suomalaiset luotamme auktoriteetteihin.  Kansanedustajat eivät tällaista suojaa nauti, he ovat liian lähellä meitä.

Kyllä tässä itsekullakin alkaa ottaa koville tämän luottamuksen kanssa. Mihin pitää uskoa, kun pelkästään ihmisiä - ei edes puolueita - vaihtamalla aikaisemmilla päätöksillä ei ole paljon painoa.

Eikä opposiotiosta tule sen kummempaa valoa. Sipilä puhuu kuin yritysjohtaja (mitä hän onkin) ja Soini heittää huulta niin kuin ennenkin.  Ja saa naurullaan puolelleen kaikki ne ihmiset, jotka ovat jo valmiiksi kateellisia ja happamia.

Me luotamme myös talousviisaisiin, vaikka ei heilläkään näytä olevan salaista ja pätevää tietoa siitä, miten Suomi voisi nykyisestä suosta nousta. Muistan Timo Harakan sanoneen jossain haastattelussa, että miksei meillä käytetä myös  termiä puolustusviisas tai maatalousviisas. Ellei sitten kyse ole ironiasta. kun puhutaan talousviisaista.