Kaikki alkoi vuonna 1990. Olimme vuokranneet mökin Kiteeltä pariksi viikoksi. Sattui koleat kelit, oli kylmää, satoi vettä, aurinko näyttäytyi miten sattui. Rannalla ei lojuttu eikä järvellä soudeltu. Sen sijaan lenkkeiltiin, saunottiin ja katseltiin jalkapallon MM -kilpailuja pienen pienestä televisiosta. Katsoimme varmaan jokaisen pelin. Ja minä piirsin kaavioita ennakoiden voittavat joukkueet ja mitkä joukkueet joutuvat vastakkain.
Eikä tämä harrastus jäänyt tähän. Sen jälkeen olen katsonut luultavasti valtaosan niin EM- kuin MM -kilpailujen peleistä. En tunne joukkueita kovin hyvin enkä osaa luetella eri maiden pelaajien ja valmentajien nimiä. Olennaisempaa kuin taktiset kuviot, on vain antautua pelihurmioon. Ehkä tärkein asia, mikä saa minut seuraamaan jalkapalloa, on pelien yllätyksellisyys. Arvaamattomuus tekee lajista kiehtovan.
Eivät edes asiantuntijat osaa aina ennakoida lopputulosta. Oli esimerkiksi aivan selvää, että Urugay voittaa ja Costa Rica on pelkkä heittopussi. Vaan kuinkas kävikään, toisin kävi.
Maailman mestaruuskilpailuissa jännitystä lisää se, että eri maanosien parhaat pelaajat ja valmentajataktikot kohtaavat toisensa. Vaikka säännöt ovat kaikille samat, tulkintoja tulee. Peli on niin nopea ja kun videotarkistuksia ei ole, tekevät tuomarit myös virheitä. Ehkä siinäkin, lajin inhimillisyydessä on jotain mikä tekee siitä niin kiinnostavan. Toisen tappio, toisen voitto. Onneksi nyt sentään voidaan tarkistaa, menikö pallo maaliin vai ei. Sen näkemiseen kun ei aina ihmissilmä riitä.
Tunteiden skaala on laaja. Pelaajat ja valmentajat riemuitsevat ja iloitsevat, mutta kärsivät myös kivusta ja tappioista. Kun Hollannin pelaaja meni antamaan kulmapotkun, Espanjan valmentaja Bosque sulki silmänsä ja veti suunsa myttyrään, isoa miestä pelotti. No, maali siitä tulikin, eipä turhaan pelännyt.
Jotkut joukkueet ja pelaajat nousevat väistämättä suosikeiksi. Kestosuosikkeijani ovat iät ajat olleet Hollanti ja Espanja, mutta olen avoin uusille suosikeille. Olen sen joukkueen puolella, joka pelaa hyvää jalkapalloa. Hollannin kanssa olen nyt vähän vaikeuksissa, kun vastapelaajan kintuille potkiminen näyttää taas kuuluvan vähän liiaksi heidän arsenaaliinsa. Mutta toisaalta, joukkueessa on van Persie. Hän oli sananmukaisesti lentävä hollantilainen pukatessaan komean maalin. Sitä en olisi halunnut jättää näkemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti