Sodankylän filmifestivaali käynnistyy ensi keskiviikkona. Siellä minäkin olen monasti ollut, mutta vain ajatuksissa. Aina on lähteminen jäänyt meinaamisen asteelle niin kuin jää edelleen. Heittäydyin festivaalitunnelmaan katsomalla Peter von Baghin Sodankylän filmiviikosta kertovat hienosti puhuttelevat ohjelmat. Areena lähetti lähes tunnin kestäviä ohjelmia kolme. Edelleen nähtävissä.
Yöttömän yön aurinko, tällaisten festivaalien harvinaisuus vai mikä lienee saanut niin monet kuulut ohjaajat lähtemään Lapin portille. Joka tapauksessa vierailevien ohjaajien lista on komea, moni on jo poistunut joukostamme. Nämä dokumentit oli koottu keskustelutilaisuuksista, joissa ohjaajat kertoivat mielielokuvistaan, mitä on ohjata, mitä on elokuva, millaisia ovat näyttelijät.
Elokuva on kiehtova maailma. Elokuvan katsominen oikeassa teatterissa on ihan toista kuin televisioruudusta. En osaa sanoa, vaikuttaako eläytymiseeni se, että istun pimeässä teatterissa muiden ihmisten keskellä, en ole yksin, vaan monet jakavat kokemuksen samalla kertaa. Vaikuttavan elokuvan katsomisen jälkeen teatterista ulostulo on hämmentävää. Se on sitä ollut aina ja se on sitä edelleen. Kirkkaat valot, äänet, ihmiset. Tulen toisesta maailmasta, en tahtoisi herätä todellisuuteen. Kun pyyhin itkettyneitä silmiäni, en haluaisi kenenkään katsovan minua, haluaisin olla vain itsessäni, hiljaa ja puhumatta. Elokuvan antama tunnekokemus voi parhaimmillaan olla juuri näin vahva.
Elokuva on siitä merkillinen asia, että monet elokuvat voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Chaplinin Kaupungin valot itkettää aina vaikka kuinka tiedän, miten se päättyy. Tämän elokuvan monet ohjaajat valitsivat siksi leffaksi, jonka ottaisivat mukaansa autiolle saarelle, jos saisi ottaa vain yhden elokuvan.
Mutta vielä Sodankylään. Olen matkalla Saariselälle ajanut usein sen läpi. Joskus pysähtynyt kauppaan ja tankannut auton, mutta muuten paikkakunta on vieras. Filmiviikolla se on varmasti muuta kuin hiljainen kylä (kaupunkihan se on). Dokumentissa näytettiin talon seinustalla olevaa kuvaa Humprey Bogartista ja tekstiä: "Mennään elokuviin, baby". Minusta se on aivan asiaankuuluva teksti eikä naurata ollenkaan. Tosin hyvälle mielelle se sai.
Jos olisin Sodankylässä, menisin katsomaan Olivier Assayasin elokuvaa Carlos, joka esitetään täyspitkänä kuusituntisena yönäytöksenä. Ja sen jälkeen kävelisin yöttömään yöhön. Ehkä ihmettelisin, missä oikein olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti