Saramagon ironia ihastutti

Kesällä kuulemma kannattaa lukea vain kevyttä kirjallisuutta, vaikka luulisi olevan aivan päinvastoin. Kun on valoa ja levänneet aivot, eikö juuri silloin pää ota vastaan mutkikastakin sanomaa?  Kirjastosta jäi käteeni paksuhko Nobel -kirjailija José Saramagon kirja Ricardo Reisin viimeinen vuosi.

En ole ennen lukenut Saramagoa, joten en tiennyt mitä on tulossa. Ei tullut mitään helppoa luettava. Lauseet saattoivat olla sivunkin mittaisia, varsinaista tajunnanvirtaa, mutta kun tekstin imuun pääsi, se vei mennessään. Kirja alkaa siitä, kun lääkäri-runoilija Reis palaa Portugaliin Brasiliasta, jossa hän on viettänyt viimeiset 16 vuotta. Tapahtuma-aika on vuosi 1935, jolloin diktaattori Salazar piti Portugalia vahvassa otteessa. Muualla maailmaa fasisimi oli nousussa.

Ken on käynyt Lissabonissa ja tuntee kaupungin hyvin, voi saada mukavia ahaa -elämyksiä seuratessan tohtoria. Hän ei tosin käy kuuntelemassa fadoa, itse istuin useamman yön aivan aamutunneille kuuntelemassa paikallisten keskinäistä kilpalaulantaa. Kirjassa on mukana ihmisiä myös Coimbrasta ja Portosta. Olikohan tekstiä mukava lukea vielä siksikin, että olen käynyt näissä kaupungeissa. Coimbrassa olen ihastellut kaupungin kultaista kirjastoa ja Portossa käynyt portviinitehtaalla.

Mutta siitä kirjasta. Rakastuin Saramagon ironiaan. Se sai minut hymyilemään, se oli niin kilttiä ja hellää, mutta niin oivaltavaa. Hän suhtautuu ymmärtävästi ihmisiin, jotka ovat alempiarvoisia tai jotka ylentävät itsensä, kuten hotellin johtaja:  "...tässä hotellissa me olemme jo päässeet kunnioittamaan ja kiittämään itse herraa ja valtiasta tai hänen edustajaansa Salvadoria, niin kuin tiedämme".

Sitten on hotellin siivooja Lidia joka pian viettää hetkiä tohtori Reisin lakanoiden välissä. Heidän ensimmäinen kosketuksensa on naiselle kuin maanjäristys: "..panee tarjottimen pöydälle ja laskee kätensä siihen kohtaan jossa toisen käsi oli ollut, saattaa tuntua mahdottomalta, että niin vaatimattomassa ammatissa oleva ihminen tekee niin herkän eleen... " Reis ei oikein tiedä, pitäisikö hänen suhtautua Lidiaan siivoojana vai naisena, mutta kun hän eräänä yönä tulee, "Reisin käsi ojentuu, löytää jääkylmän käden ja vetää sen lähemmäksi, Lidia tärisee eikä saa sanotuksi kuin, Minua palelee, mies on vaiti, hän mietii pitäisikö hänen suudella naista suulle, miten surulinen ajatus."

Reis on yksi portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan alter egoista. Eipä siis ole ihme että he tapaavat, vaikka Pessoa on juuri kuollut.  Lisäksi Reis ihastuu Marcendaan, jonka toinen käsi on vioittunut.  Kun Reis muuttaa pois hotellista, hän saa naapureikseen koko joukon "nuuskivia ämmiä", jotka palavat uteliaisuudesta tietää, mitä se Lidia tohtorin luona muuta tekee kuin siivoaa.

Aikamoista kieputusta koko kirja, mutta ei ollenkaan tehnyt mieli lopettaa lukemista kesken kaiken.