Runokuntoa kohentamaan

Kesän alussa YLE ykköseltä tuli runoilta, jossa teemana olivat Kirsi Kunnaksen runot. Hänen runonsa ovat kestäneet jo useamman sukupolven.  Tulin ihan kateelliseksi, kun ihmiset kertoivat, miten heille on lapsena luettu Kunnaksen runoja ja miten he nyt itse lukevat niitä lapsen lapsilleen. Minulle ei koskaan lapsena luettu runoja.

Ohjelmassa juteltiin myös Kirsi Kunnaksen kanssa. Hän sanoi, että kieli on tärkeä. Sanoilla ilmaistaan kaikkia tunteitamme, ilojamme ja surujamme. Kirsi Kunnaksen kohdalla on sanottava, että hänen sanansa ovat myös kestäneet hyvin. En muista enää, sanottiinko ohjelmassa vai keksinkö ihan itse, että Kunnaksella on varmaan ollut kivaa kirjoittaessaan, ja että hän on varmaan iloinen ihminen, sillä niin hauskoja hänen runonsa ovat.

Viime lauantaina YLE ykkönen lähetti runoillan Kajaanista. Se oli aivan ihastuttava. Tarleena Sammalkorpi rakentaa nämä runoillat niin lämpimällä ja henkilökohtaisella otteella, ettei niihin väsy sellainenkaan, joka ei runoudesta ymmärrä paljon mitään. Niin kuin minä. Runot ovat vaikeita paitsi kun ne lausutaan, esitetään. Silloin ne aukeavat helpommin.

Ehkä tässäkin on kyse kunnosta. Jos on pitkään lukematta kirjaa,  saattaa aloittaminen tuottaa vaikeuksia. Ja silloin myös kirjaksi valitsee jonkun helpon. Jos ei koskaan edes yritä sisälle runon maailmaan, ei "runokunto" kohene.  On helppoa puhua fyysisen kunnon kohentamisesta, vaikeampaa löytää ideaa lukukunnon kohentamiseksi. Tai no, ei se kovin vaikeaa ole. Kaikki alkaa siitä, että ottaa kirjan käteensä.

Kirjoitin pari blogia sitten vanhempien ihmisten kuntoilusta. Kerran radion jollain tunnilla  nainen kysyi, mitä hänen pitää tehdä, kun hänen äänensä tahtoo hävitä, käydä hiljaiseksi. Tohtori vastasi, pitää puhua ääneen. Ellei ole koiraa tai kissaa jonka kanssa keskustella, sitten pitää puhua itsekseen. Ääni vahvistuu vain puhumalla. Runojen ääneen lausuminen tai romaanin ääneen lukeminen olisi varmasti myös hyvä vaihtoehto, kuvittelisin. Se vahvistaisi ääntä ja ehkä se myös lisäisi rohkeutta sanoa mitä asioista ajattelee, kun tottuu omaan ääneensä.

Meistä itseksemme elävistä vanhemmista ihmisistä on kyllä sanottu ennemminkin niin, että kun pääsemme puihumisen alkuun, sitä virtaa ei lopeta mikään. Jose Saramago sanoo kirjassaan sen johtuvan siitä, että ihmiset katuvat sitä etteivät sanoneet kaikkia silloin kun oli tilaisuus sanoa. Ehkä niinkin.