Pessimistisinä hetkinä näen itseni vastaavassa tilanteessa. Tällainen kuva tulevaisuudesta ei miellytä. Silti näen tämän vähän kumarassa kävelevän vanhan naisen elämässä myös valoa: hän ei ainakaan päiväsaikaan jää neljän seinälle sisälle, vaan lähtee ulos ja lähestyy ihmisiä. Ehkä hänen vaatimuksensa eivät ole kovin kovat. Saada edes pieni jutteluhetki, muistella jonkun kanssa omaa elettyä elämäänsä.
Ystäväni Saara on 86 vuotta. Hän on miehensä kuoleman jälkeen asunut maalla omakotitalossaan yksin noin kuusitoista vuotta. Hän ei ole halunnut muuttaa kaupunkiin lähelle lapsiaan. Hän valitsi yksin asumisen. Erityisesti syksyisin ja talvisin myös pitkät jaksot yksinäisyyttä, koska naapureita ei ole lähellä. Menee välillä päiviä, ettei hän näe ketään. Kylätie on hiljainen ja vanhoja ystäviä ei enää ole. Hänellä ei ole edes kaupunkilaisen etuoikeutta - ihmisiä kohtaa kun astuu kotiovesta kadulle. Mutta Saara on lähellä luontoa, se on hänelle kaikista tärkeintä.
Olen itse asunut samassa talossa kolmekymmentä vuotta. Mielessä raksuttaa, pitäisikö muuttaa hissilliseen taloon. Sen päätöksen tekeminen ei ole kovin helppoa, kun tunnen olevani täällä kotonani. Ja sitä paitsi, entä jos uudet naapurini eivät tykkäisi kuoharista tai eivät ymmärtäisi mitään rapujuhlien päälle. Miten siinä sitten voisi elää, ei mitenkään.Kesä huipentui eilisiltana naapureitten kanssa vietettyyn rapujuhlaan. Herkullisia olivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti