Kansallisen Vanja -eno on suurella taidolla tehty kokonaisuus. Sen lavastus, sen musiikki, sen viipyilevä, melankolinen tunnelma, kaikki yhdessä tekevät Vanja -enosta nautittavan, intensiivisen kokonaisuuden. Tsehovilaisessa elämässa ei paljon tapahdu, se on ajan kulua. Ja kuitenkin tapahtuu. Kaikenaikaa. Asiat etenevät vaikkei paljon mikään etenekään. Elämän elämättömyys vie voimat.
Vanja -enon ensihetket ovat komeita: pimeässä teatterissa rävähtää koko teatterin täyttävä, suoraan sieluun menevä musiikki, samalla näyttämölle rakentuu suuri ja monilokeroinen talo. Tunnen olevani teatterissa sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Minut on otettu jo ennen ensimmäistäkään repliikkiä.
Sama ihmeellinen tunnelma säilyy lähes koko esityksen ajan. En nähnyt näytelmää tähtisuorittajien työnä, vaan hienona, yhdessä tehtynä kokonaisuutena. Mutta en tietenkään pääse yli enkä ympäri Eero Ahosta. Olen ensimmäisen kerran - siis niin että muistan - nähnyt hänet Esko Salmisen kanssa Pukijassa. Silloin kolahti tosi kovaa. Voisin pelkästään hänen takiaan mennä katsomaan näytelmiä. Vanja -enossa Aho tekee roolinsa taas kerran hienosti ja täydesti Jelenaan rakastuneena, reippaasti ryyppäävänä kylälääkärinä.
Näytelmän naisista Sofiaa esittävä Emmi Parviainen oli vetoava. Toisaalta ujo ja herkkä, toisaalta toivottomassa rakkaudessaan niin alaston.
Jos näytelmässä jotain oli liikaa (ovien paukuttelut) niin siedin senkin, kun minut valloitti täysin se miten lavastuksella voidaan näyttää asioita, miten musiikilla voidaan raamittaa. On se hienoa, että meillä voi nähdä tällaista teatteria.
Kaupunginteatterin Vanja on myös käytävä katsomassa, mutta ei ihan vielä. Kansallisteatterin esitys on vielä liiaksi iholla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti