Radio ykkönen lähettää ennen aamukahdeksan uutisia aamuhartauden. Yleensä avaan radion vasta uutisten alkaessa. Joskus napsautan sen päälle ennen aikojaan, ettei tarvitse nousta lattialta ja keskeyttää aamuvenyttelyä. Syvän paatoksellisen hartauden annan mennä ohi korvieni, sillä harvoin kuulen siinä mitään itseäni koskettavaa. Paitsi tänä aamuna. Äänessä oli Heinäveden seurakuntapastori Helge Itkonen. Ehkä tämä sama mies on aiemminkin saanut minut kuuntelemaan, sillä hän ei saarnaa, hän tarinoi.
Nyt pastori oli ollut kaverinsa kanssa metsällä lintujahdissa. Heräilivät siinä pikkuhiljaa aamuun jossakin pienen järven rannalla, usvaisessa maisemassa, lähellä nukkuva koira ja ennen kaikkea hiljaisuus. Olin hetkessä läsnä, vaikka naapuritalon rakennustyömaalta kuului poikkeuksellisen varhain kovaa meteliä, ovat koko kesän rakentaneet pihaansa jätekatosta. Ei ollut järveä eikä hiljaista, mutta on minulla sentään koira, joka nukkui tuolissaan pieneen mykkyrään kiertyneenä.
Pastori toteaa, että olisi ehkä häävimmänkin aamurukouksen paikka, mutta kysyy, eikö se ensimmäinen ajatus ole yleensä se oikea ajatus. Mitäpä jos kirjoittaisin blogini pastorin puheista, ajattelin. Vaan että minä pakanako ottaisin aiheen kirkon mieheltä? Kun se nyt kerran oli ensimmäinen ajatukseni, uskotaanpa sitten pastoria ensimmäisen ajatuksen paremmuudesta.
Miehet keittivät kahvia ja juttelivat eilisestä ja siitä, jos olisivat tienneet saavansa saaliin tältä paikalta, olisivat kävelleet suoraan tähän eikä olisi tarvinnut kävellä 15 kilometriä. Niinpä – jos olisivat tienneet. Kuinka usein olenkaan ajatellut samoin sanoin. Jos olisin tiennyt, olisin tehnyt toisin, olisin tehnyt enemmän, olisin ottanut yhteyttä aiemmin, olisin kuunnellut paremmin. Jos olisin tiennyt.
Pastorin metsästyskaveri kertoo äitinsä yhtäkkisestä kuolemasta. Vuosia sitten soitin kotiini. Äiti vastasi ja sanoi hätääntyneenä, en voi puhua, isällä on kohtaus. Siitä kohtauksesta isä ei selvinnyt. Jos olisin tiennyt, olisin soittanut aiemmin, olisin soittanut useammin. Sillä eihän näin pitänyt käydä, ei vielä.
Kuuntelen pastorin tarinointia – siltä se koko ajan kuulostaa – ja mieleen putkahtelee monia erilaisia asioita omasta elämästä. Niin kuin sekin hetki, joka koitti: ei enää äitiä eikä isää. Jotain on peruuttamattomasti toisin. Tämän tyhjyyden tunteen ymmärtää vasta sitten kun se on tapahtunut, ei yhtään aiemmin.
Olen pastori Helgen kanssa samaa mieltä siitä, että pitää elää – pitää ainakin yrittää elää – päivä kerrallaan. Ei ollut näiden miesten mettäreissu tyhjä, saalista saatiin, mutta näinhän voimme ajatella myös elämämme reissusta. Jos onkin monia asioita joita olisi pitänyt ja voinut tehdä toisin, niin mukavaa tämä eläminen on.
Kirjoitukseni ei varmasti teitä Heinäveden miehiä tavoita, mutta mitäpä siitä. Oli mukavaa olla hetki kanssanne siellä järven rannalla nuotion äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti